Daladierista tuli radikaalien johtava jäsen. Vuonna 1932 hän tiesi Hitlerin saksalaisilta kilpailijoilta, että Krupps valmisti raskasta tykistöä, ja Deuxieme Bureau sai käsityksen Saksan sotilaallisten valmistelujen laajuudesta, mutta häneltä puuttuivat kovat tiedustelutiedot näiden vihamielisistä aikeista. Hänestä tuli pääministeri ensin vuonna 1933 ja uudelleen vuonna 1934 muutamaksi päiväksi, kun Stavisky-tapaus johti äärioikeiston lietsomiin mellakoihin helmikuussa 1934 ja toisen Cartel des gauchesin kaatumiseen.
Daladierista tuli Kansanrintaman koalition sotaministeri vuonna 1936; Kansanrintaman kaatumisen jälkeen hänestä tuli jälleen pääministeri 10. huhtikuuta 1938.
Neljäkymmentätuntisesta työviikosta luovuttiin Daladierin hallituksen aikana, mutta otettiin käyttöön anteliaampi perhelisäjärjestelmä, joka vahvistettiin prosenttiosuutena palkasta: ensimmäisestä lapsesta 5 %, toisesta 10 % ja jokaisesta seuraavasta lapsesta 15 %. Lisäksi luotiin kotiäitiysavustus, jota pronatalistiset ja katoliset naisryhmät olivat kannattaneet vuodesta 1929 lähtien. Kaikki äidit, jotka eivät olleet ammattityössä ja joiden aviomiehet saivat perhelisiä, olivat oikeutettuja tähän uuteen etuuteen. Maaliskuussa 1939 hallitus lisäsi 10 prosenttia niille työntekijöille, joiden vaimot jäivät kotiin hoitamaan lapsia. Perheavustukset kirjattiin heinäkuussa 1939 annettuun perhelakiin, ja ne ovat kotihoidontukea lukuun ottamatta pysyneet voimassa tähän päivään asti. Lisäksi toukokuussa 1938 annettiin asetus, jolla sallittiin ammatinvalinnanohjauskeskusten perustaminen. Heinäkuussa 1937 annettiin laki (jota seurasi samanlainen laki toukokuussa 1946), jolla valtuutettiin työsuojelutarkastusosasto määräämään tilapäisistä lääketieteellisistä toimenpiteistä.
München
Daladierin viimeinen hallitus oli vallassa Münchenin sopimusta edeltäneiden neuvottelujen aikaan, jolloin Ranska vetäytyi velvoitteistaan puolustaa Tšekkoslovakiaa natsi-Saksaa vastaan. Hänet painosti neuvotteluihin Britannian Neville Chamberlain. Toisin kuin Chamberlainilla, Daladierilla ei ollut harhakuvia Hitlerin lopullisista tavoitteista. Itse asiassa hän kertoi briteille huhtikuun 1938 lopun kokouksessa, että Hitlerin todellinen tavoite oli lopulta varmistaa ”mantereen herruus, johon verrattuna Napoleonin pyrkimykset olivat heikkoja”. Hän jatkoi: ”Tänään on Tšekkoslovakian vuoro. Huomenna on Puolan ja Romanian vuoro. Kun Saksa on saanut tarvitsemansa öljyn ja vehnän, se kääntyy länttä vastaan. Varmasti meidän on moninkertaistettava ponnistuksemme sodan välttämiseksi. Mutta sitä ei saada aikaan, elleivät Iso-Britannia ja Ranska pysy yhdessä, puutu Prahaan uusien myönnytysten puolesta, mutta ilmoittavat samalla, että ne turvaavat Tšekkoslovakian itsenäisyyden. Jos länsivallat päinvastoin taas antautuvat, ne vain kiihdyttävät sotaa, jonka ne haluavat välttää.”
Mahdollisesti lannistuneena sekä Ranskan hallituksen sotilas- että siviilihenkilöiden pessimistisestä ja defeatistisesta asenteesta että traumatisoituneena Ranskan henkilökohtaisesti todistamasta verilöylystä ensimmäisessä maailmansodassa Daladier antoi lopulta Chamberlainin vaikuttaa. Palatessaan Pariisiin Daladier, joka odotti vihamielistä yleisöä, sai kiitosta. Sitten hän kommentoi avustajalleen Alexis Légerille: ”
Toinen maailmansota
Lokakuussa 1938 Daladier aloitti salaiset neuvottelut amerikkalaisten kanssa siitä, miten amerikkalaisten puolueettomuuslakeja voitaisiin kiertää ja sallia ranskalaisten ostaa amerikkalaisia lentokoneita Ranskan lentokoneteollisuuden tuottavuuspuutteiden korvaamiseksi. Daladier kommentoi lokakuussa 1938: ”Jos minulla olisi ollut kolme- tai neljätuhatta lentokonetta, Müncheniä ei olisi koskaan tapahtunut”, ja hän halusi kovasti ostaa amerikkalaisia sotakoneita ainoana keinona vahvistaa Ranskan ilmavoimia. Suurena ongelmana ranskalais-amerikkalaisissa neuvotteluissa oli se, miten ranskalaiset maksaisivat amerikkalaiset lentokoneet ja miten ohittaisivat amerikkalaiset puolueettomuuslait. Lisäksi Ranska oli laiminlyönyt ensimmäisen maailmansodan aikaisten velkojensa maksamisen vuonna 1932 ja joutui näin ollen vuoden 1934 amerikkalaisen Johnsonin lain (American Johnson Act of 1934) piiriin, joka kielsi lainojen myöntämisen ensimmäisen maailmansodan aikaisten velkojensa maksamisen laiminlyöneille valtioille. Helmikuussa 1939 Ranska tarjoutui luovuttamaan Karibialla ja Tyynellämerellä sijaitsevia alueitaan ja maksamaan 10 miljardin frangin kertakorvauksen vastineeksi rajoittamattomasta oikeudesta ostaa amerikkalaisia lentokoneita luotolla. Piinaavien neuvottelujen jälkeen keväällä 1939 saatiin aikaan järjestely, jonka ansiosta ranskalaiset saivat tehdä valtavia tilauksia amerikkalaiselle lentokoneteollisuudelle; koska suurin osa tilatuista lentokoneista ei kuitenkaan ollut saapunut Ranskaan vuoteen 1940 mennessä, amerikkalaiset järjestivät, että ranskalaisten tilaukset ohjattiin briteille.
Kun Molotovin ja Ribbentropin sopimus allekirjoitettiin, Daladier vastasi julkiseen paheksuntaan julistamalla Ranskan kommunistisen puolueen laittomaksi sillä perusteella, että se oli kieltäytynyt tuomitsemasta Joosef Stalinin toimia. Vuonna 1939 Saksan hyökättyä Puolaan hän oli vastahakoinen lähtemään sotaan, mutta hän teki niin 3. syyskuuta 1939 ja aloitti valesodan. Saman vuoden lokakuun 6. päivänä Hitler teki Ranskalle ja Isolle-Britannialle rauhanehdotuksen. Ranskan hallituksessa oli useampi kuin muutama, joka oli valmis tarttumaan Hitlerin tarjoukseen, mutta seuraavana päivänä Daladier julisti valtakunnallisessa lähetyksessä: ”Me tartuimme aseisiin hyökkäystä vastaan. Emme laske niitä, ennen kuin saamme takeet todellisesta rauhasta ja turvallisuudesta, turvallisuudesta, jota ei uhata joka kuudes kuukausi.” Tammikuun 29. päivänä 1940 Ranskan kansalle pitämässään radiopuheessa, jonka otsikkona oli The Nazi’s Aim is Slavery (Natsien tavoite on orjuus), Daladier ei jättänyt juurikaan epäselvyyttä siitä, mitä mieltä hän oli saksalaisista. Radiopuheessaan hän sanoi: ”Meille on muutakin tehtävää kuin pelkkä sodan voittaminen. Me voitamme sen, mutta meidän on voitettava myös voitto, joka on paljon suurempi kuin aseiden voitto. Tässä herrojen ja orjien maailmassa, jota nuo Berliinissä hallitsevat hullut pyrkivät takomaan, meidän on myös pelastettava vapaus ja ihmisarvo.”
Maaliskuussa 1940 Daladier erosi Ranskan pääministerin virasta, koska hän ei ollut auttanut Suomen puolustusta talvisodan aikana, ja hänen tilalleen tuli Paul Reynaud. Daladier pysyi kuitenkin puolustusministerinä, ja hänen antipatiansa Paul Reynaudia kohtaan esti Reynaudia erottamasta Maurice Gamelinia kaikkien Ranskan asevoimien ylipäällikkönä. Saksan massiivisen läpimurron seurauksena Sedanissa Daladier vaihtoi ministerin virkaa Reynaud’n kanssa ja otti vastuulleen ulkoministeriön, kun taas Reynaud otti puolustusministeriön. Gamelinin korvasi lopulta Maxime Weygand toukokuussa 1940, yhdeksän päivää sen jälkeen, kun saksalaiset olivat aloittaneet hyökkäyksensä. Daladier pakeni muiden hallituksen jäsenten kanssa Marokkoon siinä uskossa, että hallitus jatkaisi Pohjois-Afrikassa, mutta Vichyn hallitus pidätti hänet ja syytti häntä maanpetoksesta Riomin oikeudenkäynnissä. Daladier internoitiin Fort du Portalet’ssa Pyreneillä. Häntä pidettiin vankilassa vuodesta 1940 huhtikuuhun 1943, jolloin hänet luovutettiin saksalaisille ja karkotettiin Buchenwaldin keskitysleirille Saksaan. Toukokuussa 1943 hänet kuljetettiin muiden ranskalaisten arvohenkilöiden kanssa Pohjois-Tirolissa sijaitsevaan Itterin linnaan, jossa hän oli sodan loppuun asti. Hänet vapautettiin Itterin linnasta käydyn taistelun jälkeen.
Sodan päätyttyä Daladier oli edustajainhuoneen jäsen, jossa hän oli Charles de Gaullen vastustaja. Hän oli myös Avignonin pormestari vuosina 1953-1958. Hän kuoli Pariisissa vuonna 1970 ja hänet on haudattu kuuluisalle Père-Lachaise-hautausmaalle.