Mitäpä olisikaan parempi tapa juhlistaa musiikkilehden 50-vuotisjuhlaa kuin laatia top-50-lista? Ottaen huomioon, miten paljon aikaa vietämme juuri nyt kotona, albumien lista tuntui järkevimmältä ja hauskimmalta vaihtoehdolta. Normaalioloissa meillä kaikilla ei ehkä olisi mahdollisuutta syventyä näin moniin näin pitkiin tallennettuihin lausumiin; voimme yhtä hyvin hyödyntää tilaisuutta, kun se vielä on olemassa.
Muutama perussääntö oli kuitenkin tarpeen. Tärkeimmät:
1) Kymmenen albumia jokaiselta vuosikymmeneltä, jonka JazzTimes on ollut olemassa.
2) Korkeintaan yksi albumi per vuosikymmen yhdeltä yksittäiseltä ”pääartistilta”. (Tietysti monilla näistä artisteista on tapana esiintyä uudelleen muiden levyillä, mutta emme rankaisseet heitä siitä. Samoin emme harkinneet minkään albumin karsimista pois vain siksi, että sen soittajat esiintyvät myös useilla muilla samalle vuosikymmenelle sijoittuvilla albumeilla.)
3) Ei paremmuusjärjestystä; siinä olisi liikaa paineita, ja sitä paitsi tuntuisi törkeän oudolta kutsua vuonna 2016 tehtyä albumia ”paremmaksi” tai ”huonommaksi” kuin vuonna 1971 tehtyä. Julkaisupäivään perustuva kronologia olisi ainoa määräävä tekijä lopullisessa järjestyksessä.
Nämä säännöt mielessämme selailimme vanhoja JT:n arvosteluja ja kriitikoiden mielipidekyselyjä sekä konsultoimme erilaisia muita lähteitä (viimeisten 20 vuoden albumien osalta Nate Chinen kirja Playing Changes osoittautui erityisen hyödylliseksi ideoiden herättäjäksi). Sitten pyysimme ehdokkaita pieneltä joukolta lehden tärkeimpiä avustajia. Kun kaikki äänet oli saatu, taulukoimme ne ja laadimme tässä näkyvän listan.
Kuten useimmat tällaiset listat, tämäkin kuvastaa sellaista kompromissia, joka välttämättä liittyy konsensukseen. Se ei todellakaan heijasta henkilökohtaista makuani. Omassa 70-luvun top 10:ssäni, valitakseni vain yhden vuosikymmenen, olisi eri Miles Davis -levy (joko Jack Johnson tai On the Corner), sekä Airin Air Lore ja Ornette Colemanin Science Fiction. Yhdenkään Ornette-levyn puuttuminen on todellakin yksi suurimmista pettymyksistä. Se ei johdu siitä, että kukaan ei äänestänyt häntä, vaan siitä, että tarpeeksi moni ei äänestänyt samaa levyä, mikä tarkoitti sitä, että yksikään levy ei päässyt tietyn vuosikymmenen 25 parhaan joukkoon. Vastustin voimakasta kiusausta leikkiä Jumalaa tässä tapauksessa ja annoin tulosten jäädä voimaan.
Kevään aikana listaa kootessamme heräsi lisää kysymyksiä. Esimerkiksi, miksi antaa kriitikoille kaikki hauskuus? Eikö meidän pitäisi saada myös lukijamme mukaan? Niin teimme, ja käynnistimme viiden lukijakyselyn sarjan – yhden per vuosikymmen – jotka kestivät kukin noin kuukauden ajan jazztimes.com-sivustolla. Lähes 50 000 ääntä myöhemmin kaikkien näiden gallupien tulokset ovat myös täällä (järjestyksessä albumikohtaisen äänimäärän mukaan), ja on kiehtovaa verrata teidän ja meidän listaamme. Ehkäpä ei ole yllättävää, että mitä kauemmas taaksepäin menemme, sitä lähempänä olemme ykseyttä. 70-luvun osalta seitsemän kymmenestä valinnasta on identtisiä molemmissa listoissa, ja lukijoiden listan kolme muuta nimikettä ovat kaikki meidän 20 parhaan joukossa. Mutta kun siirrymme 80-luvulle, mielipiteet alkavat erota toisistaan, vaikka eteenpäin mentäessä on edelleen joitakin yhteisiä kohtia, joista Wayne Shorterin erinomaisuus on suurin.
Voitte kiistellä (ja melkein varmasti tulettekin kiistelemään) siitä, mitkä asiat kuuluvat tähän ja mitkä eivät; siitä tämänkaltaisissa artikkeleissa on kyse. Mutta yksi asia on varma: et voi mennä pieleen kuunnellessasi yhtäkään näistä 50 albumista. Ja kuuntelemalla ne kaikki tai edes pienen näytteen jokaisesta … no, ei voisi olla parempaa tapaa juhlistaa JazzTimesin kultaista vuosipäivää. Paitsi järjestää suuret juhlat, joita me kaikki toivomme järjestettävämme jonain vuonna.
Aloitamme kriitikoidemme valinnoilla 1970-luvun 10 parhaasta jazzalbumista. 1980-luvun albumit löytyvät täältä, 1990-luvun albumit täältä, 2000-luvun albumit täältä ja 2010-luvun albumit täältä. -Mac Randall
Miles Davis: Columbia, 1970)
Kaikkea Narttujen keittoa, otsikosta ja kannesta lähtien, oli provosoivaa. Se vieraannutti yhtä monta kuulijaa kuin lumosi, ja se hämmensi vielä enemmän. Miles Davisin sähköiset, psykedeeliset, usein amorfiset kokeilut johtivat kuitenkin jazzin vallankumousta – ja kestivät sitten kauemmin kuin vallankumous. Bitches Brew on edelleen ainutlaatuinen äänite. Vaikka sen tummat, syövyttävät tekstuurit ja hajanainen tuotanto eivät tee kuuntelusta helppoa, sen maanläheiset groovet eivät koskaan jätä huumaamatta. MICHAEL J. WEST