Kantin opetuslapset
Kantin opetuslapset – Fichte, Hegel, Schopenhauer – vääristivät tai täydensivät hänen opetuksiaan. Coleridge Englannissa ja Victor Cousin Ranskassa sovittivat kotikäyttöönsä sen, mikä tuntui sopivalta. Koulukunta kokonaisuudessaan tunnettiin saksalaisena idealismina, koska se nojautui ajattelevan subjektin ja havaitun objektin väliseen eroon; ”idea” ja ”asia” olivat toistensa vastakohtia, mutta idealla (tai mielellä) oli rooli asioiden todellisuuden muokkaamisessa, josta juontui kaikki maailmankaikkeuden vakaus ja säännönmukaisuus.
Vakaus oli toivottavaa luonnontieteiden takaajana, mutta yhteiskunnallisessa maailmassa tapahtumat olivat ilmeisesti ristiriidassa sen kanssa, erityisesti Ranskan vallankumouksen jälkeiset tapahtumat. Vuoteen 1840 mennessä monet historioitsijat olivat kertoneet viimeisten 50 vuoden tarinan, ja heidän siitä vetämänsä opetus oli lähes yhtenäisesti pessimistinen. Ilman kaitselmusta ja selitystä, jonka se oli ennen toimittanut ”salaperäisillä toimillaan”, historia ei näyttänyt moraalisesti järkevältä eikä inhimillisesti siedettävältä.
Saksalainen filosofi Hegel teki kuitenkin toisenlaisen johtopäätöksen. Kantin jälkeen tulleena ja todistettuaan Napoleonin voiton Jenassa vuonna 1806 hän käsitteli maailman olevan uuden logiikan hallitsema, ei enää staattisten asioiden vaan liikkeessä olevien asioiden logiikan. Hän näki historian voimat jatkuvassa taistelussa. Kumpikaan osapuoli ei voita, mutta niiden kamppailun lopputulos on niiden kilpailevien aikomusten yhdistelmä. Hegel kutsui plussia ja miinuksia ja niiden selviytyjiä teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi. Ihmisen asiat ovat aina dialektisessa (dialogisessa) etenemisessä. Toisinaan ”maailmanhistoriallinen hahmo” (Luther, Napoleon) ruumiillistaa massojen pyrkimykset ja toteuttaa ne sodan, vallankumouksen tai uskonnollisen uskonpuhdistuksen avulla. Kuitenkin koko tapahtumien peräkkäisyyden ajan tapahtuu Hengen tai Idean avautuminen, joka ottaa itselleen todellisen konkreettiset muodot. Hegelillä oli toinen versio evoluutiosta ja edistyksestä, sillä hän ennusti vapauden ulottamista kaikkiin ihmisiin historian täyttymyksenä. On mielenkiintoista huomata, että vuoteen 1848 tai 1850 asti Hegeliä pidettiin yleisesti vaarallisena vallankumouksellisena, joka uskoi vastustamattomaan edistykseen, jonka ihmiskunnan oli ansaittava verellä ja taisteluilla. Nuorempana hegeliläisenä Karl Marxin oli määrä toteuttaa Hegelin sanomaton lupaus toisenlaiselta pohjalta.
Saksalaisen filosofian kaikkivoipaisuuden muutkin haarat ansaitsevat huomiota, mutta niistä voidaan puhua vain siltä osin kuin ne liittyvät korkearomantiikan teemoihin. Fichten muokkaus Kantista teki egosta maailman ”luojan”, individualismin äärimmäisen laajennuksen tai yleistyksen. Toisessa ääripäässä, mutta enemmän sopusoinnussa nykyajan tieteen ja taiteen kanssa, Schelling teki luonnosta kaiken energian lähteen, josta yksilön tietoisuus lähtee liikkeelle tullakseen maailmankaikkeuden tarkkailijaksi. Luonto on taideteos ja ihminen on niin sanoakseni sen kriitikko, ja koska ihmisen tietoisuus on tulosta itsensä rajoittamisesta, se havaitsee moraalisen velvollisuuden ja tuntee tarvetta palvoa.