3/5 Kompromissi: Määrittelylauseke, joka muokkasi poliittista edustusta

Etelä-Carolinian paahtava aurinko paahtaa ripsivammaista selkääsi. On keskipäivä, ja lupaus varjosta ja levosta on tuntien päässä. Sinulla ei ole juuri aavistustakaan siitä, mikä päivä nyt on. Eikä sillä ole väliä. On kuuma. Eilen oli kuuma. Huomenna on kuuma.

Puuvillaa on teräviin kasveihin takertuneena vähemmän kuin tänä aamuna, mutta valkoinen valtameri on vielä korjattavana. Ajattelet juoksemista. Hylätä työkalut ja lähteä metsään. Mutta valvoja tarkkailee sinua hevosen selästä, valmiina karkaamaan ja hakkaamaan pienimmätkin vapauden haaveet pois jokaisen mielestä, joka uskaltaa uskoa toisenlaiseen tulevaisuuteen.

Et tiedä sitä, mutta satoja kilometrejä pohjoiseen, Philadelphiassa, kolmisenkymmentä valkoista miestä puhuu sinusta. He yrittävät päättää, oletko tarpeeksi arvokas laskettavaksi osavaltiosi väkilukuun.

Herrojenne mielestä kyllä, koska se antaisi heille enemmän valtaa. Mutta heidän vastustajansa ajattelevat ei, juuri samasta syystä.

Sinulle sillä ei ole suurta merkitystä. Olet orja tänään ja olet orja huomenna. Lapsesi on orja, ja kaikki heidän lapsensa ovat sitä myös.

Lopulta tämä paradoksi, joka on orjuuden olemassaolo yhteiskunnassa, joka väittää ”tasa-arvoa kaikille!”, pakottaa itsensä amerikkalaisen ajattelun eturintamaan – ja synnyttää identiteettikriisin, joka tulee määrittelemään kansakunnan historian – mutta te ette tiedä sitä.

Teille mikään ei muutu elinaikananne, ja Philadelphiassa käydyt keskustelut luovat lakeja, jotka vahvistavat tuon tosiasian ja kirjaavat asemanne orjana osaksi itsenäisen Yhdysvaltojen rakennetta.

Joku kentän toisella puolella alkaa laulaa. Ensimmäisen säkeistön jälkeen sinä liityt mukaan. Pian koko kenttä soi musiikista.

Kertosäe saa iltapäivän kulkemaan hieman nopeammin, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Aurinko paahtaa edelleen. Tämän uuden maan tulevaisuus määräytyy ilman sinua.

Mikä oli kolmen viidesosan kompromissi?

Kolmen viidesosan kompromissi oli perustuslakikokouksen valtuutettujen vuonna 1787 tekemä sopimus, jossa sanottiin, että kolme viidesosaa osavaltion orjaväestöstä laskettaisiin osavaltion kokonaisväkilukuun, jota käytettiin määriteltäessä edustusta kongressissa ja osavaltioiden verovelvoitteita.

Kompromissin tuloksena syntyi Yhdysvaltain perustuslain 1 artiklan 2 kohta, joka kuuluu:

edustajat ja välittömät verot jaetaan useiden tähän liittoon mahdollisesti kuuluvien osavaltioiden kesken niiden lukumäärän mukaan, joka määräytyy lisäämällä vapaiden henkilöiden kokonaislukumäärään, mukaan lukien ne, jotka on sidottu palvelukseen vuosiksi, ja lukuun ottamatta intiaaneja, jotka eivät ole verovelvollisia, kolme viidesosaa kaikista muista henkilöistä.

Yhdysvaltain senaatti

Kieli ”mukaan lukien ne, jotka on sidottu palvelukseen vuosiksi” viittasi nimenomaan palkattuihin palvelijoihin, jotka olivat yleisempiä pohjoisissa osavaltioissa – joissa ei ollut orjuutta – kuin eteläisissä osavaltioissa.

Käskynalainen palvelus oli eräänlainen orjatyön muoto, jossa henkilö antoi tietyn määrän palvelusvuosia jonkun toisen palvelukseen vastineeksi velan maksamisesta. Se oli yleistä siirtomaa-aikana, ja sitä käytettiin usein keinona maksaa kallis matka Euroopasta Amerikkaan.

Tämä sopimus oli yksi monista kompromisseista, jotka syntyivät valtuutettujen kokouksessa vuonna 1787, ja vaikka sen kieli on epäilemättä kiistanalainen, se auttoi perustuslakisopimusta etenemään ja mahdollisti sen, että perustuslaista tuli Yhdysvaltain hallituksen virallinen peruskirja.

LUE LISÄÄ: The Great Compromise

Miksi kolmen viidesosan kompromissi oli välttämätön?

Sen vuoksi, että Yhdysvaltain perustuslain laatijat näkivät kirjoittavansa olemassaoloon uuden version hallituksesta, joka perustui kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen, luonnolliseen vapauteen ja luovuttamattomiin oikeuksiin, kolmen viidesosan kompromissi vaikuttaa melko ristiriitaiselta.

Mutta kun otamme huomioon sen tosiasian, että useimmat näistä samoista miehistä – mukaan lukien niin sanotut ”legendaariset vapauden puolustajat” ja tulevat presidentit, kuten Thomas Jefferson ja James Madison – olivat orjanomistajia, alkaa olla hieman järkevämpää, miksi tätä ristiriitaa suvaittiin sillä tavalla kuin se suvaittiin: he eivät yksinkertaisesti välittäneet siitä niin paljon.

Tämä sopimus, vaikka se käsitteli suoraan orjuuskysymystä, ei kuitenkaan ollut tarpeen, koska Philadelphiassa vuonna 1787 läsnä olleet valtuutetut olivat erimielisiä ihmisorjuuden kysymyksestä. Sen sijaan he olivat jakautuneet valtakysymykseen.

Tämä osoittautui hankalaksi, sillä liiton muodostamista toivovat kolmetoista osavaltiota olivat kaikki dramaattisesti erilaisia keskenään – taloudeltaan, maailmankatsomukseltaan, maantieteeltään, kooltaan ja muilta osin – mutta he ymmärsivät, että he tarvitsivat toisiaan itsenäisyytensä ja itsemääräämisoikeutensa vakiinnuttamiseen, erityisesti Amerikan vallankumouksen jälkeen, kun vapaus oli vielä haavoittuva.

Tämä yhteinen etu auttoi kyllä luomaan asiakirjan, joka yhdisti kansakunnan, mutta osavaltioiden väliset erot vaikuttivat sen luonteeseen ja vaikuttivat voimakkaasti siihen, millaista elämä olisi vastikään itsenäistyneissä Yhdysvalloissa.

Kolmen viidesosan lausekkeen alkuperä: The Articles of Confederation

Sille, jotka ovat uteliaita ”kolmen viidesosan” määräyksen näennäisestä sattumanvaraisuudesta, kerrottakoon, että perustuslakikokous ei ollut ensimmäinen kerta, kun tätä käsitettä ehdotettiin.

Se nousi ensimmäisen kerran esiin tasavallan alkuvuosina, kun Yhdysvallat toimi vuonna 1776 laaditun Articles of Confederation -asiakirjan nojalla, jolla luotiin hallinto vastikään itsenäistyneille Amerikan yhdysvalloille.

Konkreettisesti tämä ”kolmen viidesosan” käsite nousi esiin vuonna 1783, kun konfederaation kongressi keskusteli siitä, miten kunkin osavaltion varallisuus määritettäisiin, mikä määrittäisi myös kunkin osavaltion verovelvoitteet.

Konfederaation kongressi ei voinut periä kansalta suoria veroja. Sen sijaan se vaati osavaltioita maksamaan tietyn summan rahaa yleiseen kassaan. Tämän jälkeen osavaltioiden tehtävänä oli verottaa asukkaita ja kerätä konfederaatiohallituksen niiltä vaatimat rahat.

Ei ole yllättävää, että siitä, kuinka paljon kukin osavaltio olisi velkaa, oli melkoisia erimielisyyksiä. Alkuperäisessä ehdotuksessa siitä, miten tämä tehtäisiin, vaadittiin:

”Kaikki sotamaksut & kaikki muut kulut, jotka aiheutuvat yhteisestä puolustuksesta tai yleisestä hyvinvoinnista ja jotka Yhdysvaltojen kokous on sallinut, on katettava yhteisestä kassasta, jota eri siirtokunnat rahoittavat suhteessa kussakin siirtokunnassa asuvien ikään, sukupuoleen & ja laatuun kuulumattomien asukkaiden lukumäärään, lukuun ottamatta intiaaneja, jotka eivät maksa veroja, ja josta on kolmen vuoden välein laadittava totuudenmukainen tili, jossa valkoiset asukkaat erotetaan toisistaan, & joka kolmas vuosi toimitettavaksi Yhdysvaltojen edustajakokoukselle.”

Yhdysvaltain arkisto

Kun tämä ajatus esiteltiin, syntyi keskustelu siitä, miten orjaväestö tulisi sisällyttää tähän lukuun.

Joidenkin mielipiteiden mukaan orjat olisi sisällytettävä kokonaan, koska vero oli tarkoitettu kannettavaksi varallisuudesta, ja henkilön omistamien orjien määrä oli varallisuuden mittari.

Toiset argumentit perustuivat kuitenkin ajatukseen, että orjat olivat itse asiassa omaisuutta, ja kuten Samuel Chase, yksi Marylandin edustajista, asian ilmaisi, ”heitä ei pitäisi pitää osavaltion jäseninä sen enempää kuin karjaakaan.”

Keskustelun ratkaisemiseksi tehdyissä ehdotuksissa vaadittiin, että puolet osavaltion orjista tai jopa kolme neljäsosaa olisi laskettava kokonaisväestöön. Valtuutettu James Wilson ehdotti lopulta, että kolme viidesosaa kaikista orjista laskettaisiin mukaan, ja Etelä-Carolinan Charles Pinckney kannatti tätä ehdotusta, ja vaikka tämä oli tarpeeksi miellyttävä, jotta siitä voitiin äänestää, sitä ei kuitenkaan hyväksytty.

Kysymys siitä, luetaanko orjat ihmisiksi vai omaisuudeksi, jäi kuitenkin edelleen avoimeksi, ja se nousi esiin uudelleen alle kymmenen vuotta myöhemmin, kun kävi selväksi, etteivät liittovaltion perussäännöt enää voisi toimia Yhdysvaltain hallituksen kehyksenä.

Vuoden 1787 perustuslakikokous: A Clash of Competing Interests

Kun kahdentoista osavaltion (Rhode Island ei osallistunut) edustajat kokoontuivat Philadelphiaan, heidän alkuperäisenä tavoitteenaan oli muuttaa liittovaltion artikloja. Vaikka tämän asiakirjan heikkous oli suunniteltu tuomaan ne yhteen, se eväsi hallitukselta kaksi keskeistä valtuutta, joita tarvittiin kansakunnan rakentamiseen – valtuudet periä suoria veroja ja valtuudet rakentaa ja ylläpitää armeijaa – jättäen maan heikoksi ja haavoittuvaksi.

Pian kokouksen jälkeen valtuutetut kuitenkin tajusivat, että liittosopimuksen muuttaminen ei riittäisi. Sen sijaan heidän oli luotava uusi asiakirja, mikä tarkoitti uuden hallituksen rakentamista alusta alkaen.

Koska niin paljon oli vaakalaudalla, sellaisen sopimuksen aikaansaaminen, jolla oli mahdollisuus saada osavaltioiden ratifiointi, merkitsi sitä, että monien kilpailevien eturyhmien oli löydettävä keino tehdä yhteistyötä. Ongelmana oli kuitenkin se, että mielipiteitä ei ollut vain kahta, ja osavaltiot löysivät itsensä usein liittolaisina yhdessä keskustelussa ja vastustajina toisessa.

Pääasiallisia ryhmittymiä perustuslakikonventissa olivat suuret osavaltiot vastaan pienet osavaltiot, pohjoiset osavaltiot vastaan eteläiset osavaltiot ja itä vastaan länsi. Ja alussa pienten ja suurten välinen kahtiajako oli vähällä saada kokouksen päättymään ilman sopimusta.

Esikuntaedustus ja vaalikollegio: The Great Compromise

Suurten osavaltioiden ja pienten osavaltioiden välinen kamppailu puhkesi keskustelun alkuvaiheessa, kun valtuutetut työskentelivät uuden hallituksen puitteiden määrittämiseksi. James Madison ehdotti ”Virginian suunnitelmaansa”, jossa vaadittiin kolmea hallitushaaraa – toimeenpanovaltaa (presidentti), lainsäädäntövaltaa (kongressi) ja tuomiovaltaa (korkein oikeus) – siten, että kunkin osavaltion edustajien määrä kongressissa määräytyisi asukasluvun mukaan.

Tämä suunnitelma sai kannatusta delegaateilta, jotka halusivat luoda vahvan kansallisen hallituksen, joka myös rajoittaisi yksittäisen henkilön tai elinkeinon valtaa, mutta suunnitelmaa kannattivat ensisijaisesti suuremmat osavaltiot, koska niiden suurempi asukasluku antaisi niille enemmän edustajia kongressissa, mikä merkitsisi enemmän valtaa.

Pienemmät osavaltiot vastustivat tätä suunnitelmaa, koska ne katsoivat, että se kielsi niiltä tasavertaisen edustuksen; niiden pienempi väkiluku estäisi niitä vaikuttamasta merkittävästi kongressissa.

Heidän vaihtoehtonsa oli luoda kongressi, jossa jokaisella osavaltiolla olisi yksi ääni koosta riippumatta. Tämä tunnettiin ”New Jersey -suunnitelmana”, ja sitä ajoi pääasiassa William Patterson, yksi New Jerseyn valtuutetuista.

Erilaiset mielipiteet siitä, kumpi suunnitelma oli paras, saivat kongressin pysähtymään ja asettivat edustajakokouksen kohtalon vaakalaudalle. Jotkut eteläisten osavaltioiden edustajat perustuslakikonventissa, kuten Pierce Butler Etelä-Carolinasta, halusivat, että niiden koko väestö, vapaat ja orjat, laskettaisiin mukaan, jotta voitaisiin määrittää, kuinka monta kongressiedustajaa osavaltio voisi lähettää uuteen edustajainhuoneeseen. Roger Sherman, yksi Connecticutin edustajista, puuttui kuitenkin asiaan ja tarjosi ratkaisua, joka yhdisti molempien osapuolten prioriteetit.

Hänen ehdotuksessaan, jota kutsuttiin ”Connecticutin kompromissiksi” ja myöhemmin ”suureksi kompromissiksi”, vaadittiin samoja kolmea hallintoalaa kuin Madisonin Virginian suunnitelmassa, mutta sen sijaan, että kongressissa olisi vain yksi kamari, jossa äänet määräytyisivät asukasluvun mukaan, Sherman ehdotti kaksikamarista kongressia, joka koostuisi asukasluvun mukaan määräytyvästä edustajainhuoneesta ja senaatista, jossa kullakin osavaltiolla olisi kaksi senaattoria.

Tämä lepytti pieniä osavaltioita, koska se antoi niille heidän mielestään yhtäläisen edustuksen, mutta todellisuudessa paljon kovemman äänen hallituksessa. Niin tai näin, ne kokivat, että tämä hallintorakenne antoi niille vallan, jota ne tarvitsivat estääkseen niitä epäsuotuisien lakiehdotusten muuttumisen laeiksi, vaikutusvaltaa, jota niillä ei olisi ollut Madisonin Virginian suunnitelman mukaan.

Tämän sopimuksen saavuttaminen mahdollisti sen, että perustuslakikonventti pääsi etenemään eteenpäin, mutta melkeinpä heti kompromissin saavuttamisen jälkeen kävi selväksi, että valtuuskunnan jäseniä jakoivat muutkin kysymykset.

Yksi tällaiseksi kysymykseksi muodostui orjuus, ja aivan kuten liittosopimusartiklojen aikaan, kysymys oli siitä, miten orjat tulisi laskea. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut siitä, miten orjat vaikuttaisivat verovelvoitteisiin.

Sen sijaan kyse oli jostain kiistatta paljon tärkeämmästä asiasta: niiden vaikutuksesta edustukseen kongressissa.

Ja eteläiset osavaltiot, jotka olivat – konfederaation aikana – vastustaneet orjien laskemista väestöön (koska se olisi maksanut niille rahaa), kannattivat nyt ajatusta (koska se antaisi heille jotakin vielä parempaa kuin rahaa: valtaa).

Pohjoiset osavaltiot, jotka näkivät tämän eivätkä pitäneet siitä yhtään, asettuivat vastakkaiselle kannalle ja taistelivat sitä vastaan, että orjat ylipäätään luettaisiin väestöön.

Jälleen kerran orjuus oli jakanut maan ja paljastanut pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden intressien välisen valtavan kuilun, joka oli enne tulevista asioista.

Pohjoinen vs. etelä

Kun suuri kompromissi auttoi ratkaisemaan suurten ja pienten osavaltioiden välisen väittelyn, kävi selväksi, että pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välisiä erimielisyyksiä olisi yhtä vaikea, ellei jopa vaikeampi, voittaa. Ja se johtui suurelta osin orjuuskysymyksestä.

Pohjoisessa useimmat ihmiset olivat siirtyneet pois orjien käytöstä. Palvelusorjuutta oli edelleen olemassa keinona maksaa velkoja, mutta palkkatyöstä oli tulossa yhä enemmän normi, ja kun teollisuuden mahdollisuudet lisääntyivät, varakas luokka näki tämän parhaana tapana edetä.

Monissa pohjoisen osavaltioissa orjuus oli edelleen voimassa, mutta tämä muuttuisi seuraavalla vuosikymmenellä, ja 1800-luvun alkuun mennessä kaikki Mason-Dixonin linjan (Pennsylvanian eteläraja) pohjoispuoliset osavaltiot olivat kieltäneet ihmisorjuuden.

Etelän osavaltioissa orjuus oli ollut tärkeä osa taloutta siirtomaavallan alkuvuosista lähtien, ja siitä oli tulossa entistäkin tärkeämpi.

Etelän plantaasinomistajat tarvitsivat orjia viljelemään maitaan ja tuottamaan käteisviljelykasveja, joita he veivät kaikkialle maailmaan. He tarvitsivat orjuusjärjestelmää myös vakiinnuttaakseen valtansa, jotta he voisivat pitää siitä kiinni – siirto, jonka he toivoivat auttavan pitämään ihmisorjuuden instituution ”turvallisena”.

Jopa vuonna 1787 oli kuitenkin havaittavissa huhuja, jotka viittasivat pohjoisen toiveisiin orjuuden lakkauttamisesta. Tosin tuohon aikaan kukaan ei pitänyt tätä ensisijaisena tavoitteena, sillä vahvan liiton muodostaminen osavaltioiden välille oli paljon tärkeämpää johtavien valkoisten näkökulmasta.

Vuosien mittaan erot näiden kahden alueen välillä kuitenkin vain syvenivät, johtuen dramaattisista eroista niiden talouksissa ja elämäntavoissa.

Normaalioloissa tämä ei ehkä olisi ollut suuri asia. Loppujen lopuksi demokratiassa koko pointti on laittaa kilpailevat intressit yhteen huoneeseen ja pakottaa ne tekemään sopimus.

Mutta kolmen viidesosan kompromissin ansiosta eteläiset osavaltiot saivat paisutettua ääntään edustajainhuoneessa, ja suuren kompromissin ansiosta niillä oli myös enemmän äänivaltaa senaatissa – äänivaltaa, jota ne käyttivät vaikuttaakseen valtavasti Yhdysvaltojen varhaishistoriaan.

Millainen oli kolmen viidesosan kompromissin vaikutus?

Jokainen Yhdysvaltain perustuslakiin sisältyvä sana ja lause on tärkeä, ja se on jollakin hetkellä ohjannut Yhdysvaltain historian kulkua. Loppujen lopuksi asiakirja on edelleen modernin maailmamme pitkäikäisin hallituksen peruskirja, ja sen asettamat puitteet ovat koskettaneet miljardien ihmisten elämää siitä lähtien, kun se ensimmäisen kerran ratifioitiin vuonna 1789.

Kolmen viidesosan kompromissin kieli ei ole erilainen. Koska tämä sopimus kuitenkin käsitteli orjuuskysymystä, sillä on ollut ainutlaatuisia seurauksia, joista monet ovat yhä nykyäänkin läsnä.

Etelävaltioiden vallan paisuttaminen ja sektiokuilun laajentaminen

Kolmen viidesosan kompromissin välittömin vaikutus oli se, että se paisutti eteläisten osavaltioiden vallan määrää pitkälti turvaamalla niille enemmän paikkoja edustajainhuoneessa.

Tämä kävi ilmi ensimmäisessä kongressissa – etelävaltiot saivat 30 paikkaa edustajainhuoneen 65 paikasta. Jos kolmen viidesosan kompromissia ei olisi tehty ja jos edustus olisi määritetty laskemalla vain vapaa väestö, edustajainhuoneessa olisi ollut yhteensä vain 44 paikkaa, ja niistä vain 11 olisi ollut etelävaltioiden.

Toisin sanoen etelävaltioilla oli hallussaan vajaa puolet edustajainhuoneen äänistä kolmen viidesosan kompromissin ansiosta, mutta ilman sitä niillä olisi ollut hallussaan vain neljännes.

Se on merkittävä lisäys, ja koska etelävaltiot onnistuivat myös hallitsemaan puolta senaatista – koska maa oli tuolloin jakautunut vapaiden ja orjien osavaltioihin – sillä oli vielä enemmän vaikutusvaltaa.

Siten on helppo ymmärtää, miksi he taistelivat niin kovasti sen puolesta, että koko orjaväestö otettaisiin mukaan.

Yhteenlaskettuna nämä kaksi tekijää tekivät etelävaltioiden poliitikoista paljon vaikutusvaltaisempia Yhdysvaltain hallituksessa kuin heillä oikeastaan oli oikeutta olla. He olisivat tietysti voineet vapauttaa orjia, antaa heille äänioikeuden ja sitten käyttää tätä laajentunutta väestöä saadakseen enemmän vaikutusvaltaa hallitukseen käyttämällä lähestymistapaa, joka oli huomattavasti moraalisempi…

Mutta muistakaa, että nämä tyypit olivat kaikki superrasisteja, joten se ei todellakaan ollut korttien välissä.

Vieksyäksemme asiat vielä askeleen pidemmälle ajatelkaamme sitä, että näiltä orjilta – jotka laskettiin osaksi väestöä, vaikkakin vain kolmeksi viidennekseksi siitä – evättiin kaikki mahdolliset vapaus- ja poliittisen osallistumisen muodot. Useimmat eivät saaneet edes oppia lukemaan.

Sen seurauksena heidän laskemisensa lähetti Washingtoniin enemmän etelävaltioiden poliitikkoja, mutta – koska orjilta evättiin oikeus osallistua hallintoon – väestö, jota nämä poliitikot edustivat, oli itse asiassa melko pieni ryhmä ihmisiä, joka tunnettiin nimellä orjanomistajaluokka.

He pystyivät sitten käyttämään paisunutta valtaansa edistääkseen orjanomistajien etuja ja tehdäkseen tämän pienen prosenttiosuuden amerikkalaisen yhteiskunnan asioista suuren osan kansallisesta asialistasta, mikä rajoitti liittovaltion hallituksen kykyä edes ryhtyä käsittelemään itse kauhistuttavaa instituutiota.

Alussa tällä ei ollut niinkään väliä, sillä vain harvat pitivät orjuuden lopettamista ensisijaisena asiana. Mutta kun kansakunta laajeni, sen oli pakko kohdata asia yhä uudelleen.

Etelän vaikutusvalta liittovaltion hallituksessa auttoi tekemään tästä vastakkainasettelusta – etenkin kun pohjoinen kasvoi ja piti orjuuden pysäyttämistä yhä useammin tärkeänä kansakunnan tulevaisuuden kannalta – jatkuvasti vaikeaa.

Muutama vuosikymmen kärjisti tilannetta ja johti lopulta Yhdysvallat historiansa tappavimpaan konfliktiin, Yhdysvaltain sisällissotaan.

Sodan jälkeen vuoden 1865 13. lisäys kumosi tehokkaasti kolmen viidesosan kompromissin kieltämällä orjuuden. Mutta kun 14. lisäys ratifioitiin vuonna 1868, se kumosi virallisesti kolmen viidesosan kompromissin. Lisäyksen 2 §:ssä todetaan, että paikat edustajainhuoneessa määräytyivät ”kunkin osavaltion koko henkilömäärän perusteella, lukuun ottamatta intiaaneja, joita ei veroteta.”

Rinnakkainen kertomus Yhdysvaltain historiassa?

Yhdysvaltojen perustuslain kolmen viidesosan lausekkeesta johtuva eteläisten osavaltioiden vallan merkittävä inflaatio on saanut monet historioitsijat miettimään, miten historian kulku olisi mennyt eri tavalla, jos lauseketta ei olisi pantu täytäntöön.

Tämä on tietysti pelkkää spekulaatiota, mutta yksi tunnetuimmista teorioista on, että Thomas Jeffersonia, kansakunnan kolmatta presidenttiä ja varhaisen amerikkalaisen unelman symbolia, ei ehkä olisi koskaan valittu, jos kolmen viidesosan kompromissia ei olisi ollut.

Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltain presidentti on aina valittu valitsijakollegion kautta, joka on joka neljäs vuosi muodostettava valtuutettujen elin, jonka ainoana tarkoituksena on valita presidentti.

Valitsijakollegiossa kullakin osavaltiolla oli (ja on edelleen) tietty määrä ääniä, joka määräytyy laskemalla yhteen senaattoreiden (kaksi) ja edustajien (asukasluvun mukaan määräytyvä) määrä kustakin osavaltiosta.

Kolmen viidesosan kompromissin ansiosta etelävaltioiden äänestäjiä oli enemmän kuin olisi ollut, jos orjien asukaslukua ei olisi laskettu, mikä antoi etelävaltioiden vallalle enemmän vaikutusvaltaa presidentinvaaleissa.

Toiset ovat viitanneet tärkeisiin tapahtumiin, jotka auttoivat kärjistämään pääryhmien välisiä erimielisyyksiä, jotka veivät kansakunnan lopulta kansalaissodan partaalle, ja ovat esittäneet väitteitä siitä, että lopputulos olisi ollut huomattavan toisenlainen, jos Kolmen viidesosan kompromissia ei olisi tehty.

On esimerkiksi väitetty, että vuonna 1846 olisi hyväksytty Wilmot Proviso, joka olisi kieltänyt orjuuden Meksikon ja Amerikan sodassa hankituilla alueilla, mikä olisi tehnyt vuoden 1850 kompromissin (joka hyväksyttiin näiden Meksikolta hankittujen uusien alueiden orjuuskysymyksen ratkaisemiseksi) tarpeettomaksi.

On myös mahdollista, että Kansas-Nebraska Act olisi epäonnistunut, mikä olisi auttanut välttämään Kansasin verenvuodatuksen tragedian – yhden ensimmäisistä esimerkeistä pohjoisen ja etelän välisistä väkivaltaisuuksista, jota monet pitävät sisällissodan lämmittelynä.

Kuten kuitenkin mainittiin, tämä kaikki on pelkkää spekulaatiota, ja tällaisten väitteiden esittämiseen on suhtauduttava varovaisesti. On mahdotonta sanoa, miten kolmen viidesosan kompromissin poisjättäminen olisi muuttanut Yhdysvaltain politiikkaa ja miten se olisi edistänyt jaostojen jakautumista.

Yleisesti ottaen historiaa tutkittaessa ei ole juurikaan syytä jäädä miettimään ”mitä jos” -tilanteita, mutta Yhdysvallat oli historiansa ensimmäisellä vuosisadalla niin katkerasti jakautunut pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välille, ja valta oli jakautunut niin tasaisesti niiden erilaisten etujen välillä, että on mielenkiintoista pohtia, miten tämä luku olisi mennyt eri tavalla, jos U.S perustuslakia ei olisi kirjoitettu niin, että etelälle olisi annettu pieni mutta merkittävä etu vallanjaossa.

”Kolme viidesosaa ihmisestä” Rasismi ja orjuus Yhdysvaltain perustuslaissa

Niinkin kuin Kolmen viidesosan kompromissilla oli epäilemättä välitön vaikutus Yhdysvaltain kehityskulkuun, sopimuksen kenties hätkähdyttävin vaikutus juontaa juurensa sen kielenkäytön luontaisesta rasismista, jonka vaikutus tuntuu yhä tänä päivänä.

Niin kuin etelävaltioiden asukkaat halusivat laskea orjat osaksi osavaltioidensa väestöä, jotta he saisivat enemmän ääniä kongressissa, pohjoisen asukkaat eivät halunneet, että heitä laskettaisiin mukaan, koska – kuten lähes kaikissa muissakin tapauksissa 1700- ja 1800-luvun amerikkalaisessa lainsäädännössä – orjia pidettiin omaisuutena, ei ihmisinä.

Elbridge Gerry, yksi Massachusettsin edustajista, puolusti tätä näkökulmaa kysyessään: ”Miksi sitten mustien, jotka olivat etelän omaisuutta, pitäisi olla edustussäännössä enemmän kuin pohjoisen karjan & hevoset?”.”

Jotkut edustajat, vaikka omistivat itse orjia, näkivät ristiriidan Yhdysvaltain itsenäisyysliikkeen selkärangan muodostaneen ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” -opin ja sen ajatuksen välillä, että tiettyjä ihmisiä voitiin pitää omaisuutena pelkästään ihonvärinsä perusteella.

Mutta näkymä osavaltioiden välisestä liitosta oli tärkeämpi kuin mikään muu, mikä tarkoitti sitä, että neekerin ahdinko ei juuri kiinnostanut niitä varakkaita valkoisia miehiä, jotka muodostivat vastaperustettujen Amerikan yhdysvaltojen poliittisen eliittiluokan.

Historioitsijat viittaavat tämäntyyppiseen ajatteluun todisteena amerikkalaisen kokeilun valkoisen ylivallan luonteesta ja myös muistutuksena siitä, kuinka suuri osa Yhdysvaltojen perustamiseen ja sen valtaannousuun liittyvästä kollektiivisesta myytistä kerrotaan luonnostaan rasistisesta näkökulmasta.

Tämä on tärkeää, koska siitä ei useimmissa keskusteluissa puhuta siitä, miten edetä. Valkoiset amerikkalaiset valitsevat edelleen tietämättömyyden siitä todellisuudesta, että maa rakennettiin orjuuden perustalle. Tämän totuuden huomiotta jättäminen vaikeuttaa kansakunnan nykyisin kohtaamien kiireellisimpien huolenaiheiden käsittelyä.

Ehkä entinen ulkoministeri Condoleeza Rice ilmaisi asian ehkä parhaiten sanoessaan, että Yhdysvaltain alkuperäisessä perustuslaissa hänen esi-isänsä katsottiin olevan ”kolme viidesosaa ihmisestä”.

On vaikea mennä eteenpäin maassa, joka ei vieläkään tunnusta tätä menneisyyttä.

Amerikkalaisen myytin puolustajat vastustavat Ricen kaltaisia väitteitä väittämällä, että silloinen konteksti antoi oikeutuksen perustajien ajattelutavoille ja toimille.

Mutta vaikka vapauttaisimme heidät tuomiosta sen historiallisen hetken luonteen perusteella, jossa he toimivat, se ei tarkoita, etteivätkö he olisi olleet rasisteja.

Emmekä voi jättää huomiotta heidän maailmankatsomuksensa vahvoja rasistisia sävyjä emmekä voi jättää huomiotta sitä, miten nämä näkökulmat vaikuttivat niin monien yhdysvaltalaisten elämään vuodesta 1787 alkaen aina tähän päivään asti.

Aika rakentaa kansakunta

Kolmen viidesosan kompromissia koskevasta nykyaikaisesta kiistasta huolimatta tämä sopimus oli lopulta hyväksyttävissä niille monille eri osapuolille, jotka keskustelivat kansakunnan kohtalosta vuoden 1787 perustuslakikokouksessa. Sopimukseen suostuminen rauhoitti hetkeksi pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välistä vihaa ja antoi valtuutetuille mahdollisuuden viimeistellä luonnos, jonka he saattoivat sitten toimittaa osavaltioille ratifioitavaksi.

Vuoteen 1789 mennessä asiakirjasta tehtiin Yhdysvaltain hallituksen virallinen sääntökirja, George Washington valittiin presidentiksi, ja maailman uusin kansakunta oli valmis rokkaamaan ja kertomaan muulle maailmalle, että se oli virallisesti saapunut juhliin.

Viittaukset ja lisälukemisto

Ballingrud, Gordon, and Keith L. Dougherty. ”Koalition epävakaus ja kolmen viidesosan kompromissi”. American Journal of Political Science 62.4 (2018): 861-872.

Knupfer, Peter B. The Union As it Is: Constitutional Unionism and Sectional Compromise, 1787-1861. Univ of North Carolina Press, 2000.

Madison, James. The constitutional convention: A narrative history from the notes of James Madison. Random House Digital, Inc. 2005.

Ohline, Howard A. ”Republicanism and slavery: origins of the three-fifths clause in the United States Constitution”. The William and Mary Quarterly: A Magazine of Early American History (1971): 563-584.

Wood, Gordon S. The creation of the American republic, 1776-1787. UNC Press Books, 2011.

Vile, John R. A companion to the United States Constitution and its amendments. ABC-CLIO, 2015.