Kuulen yhä uudestaan ja uudestaan: ”Vau, en tiedä, miten sinä teet sen”. Rehellisesti sanottuna, identtisten kaksosten pikkulasten äitinä on päiviä, jolloin minullakaan ei ole mitään hemmetin hajua. Ja silti jotenkin onnistun pitämään rakkaat parini rakastettuina, ruokittuina ja elossa, joten… hurraa-huuto minulle!
Kaksosvanhemmat ovat kaksin verroin siunattuja, mutta heillä on nelinkertainen määrä stressiä, etenkin jatkuvasti muuttuvien vauva- ja taaperovuosien aikana. Vaikka kaksosten kasvattamisesta saatavat palkinnot ovat paljon suuremmat kuin haasteet, se on silti todella rankkaa työtä, joka vaatii nopeaa ajattelua, syvään hengittämistä ja aivan tyypillisiä arjen supervoimia.
Miten me badass-äidit siis onnistumme rimpuilemaan kahdella kerrallaan? No aluksi…
Teemme, mitä meidän on tehtävä. Kaikki nuo mindful parenting -filosofiat ja aivokehitystutkimukset ovat teoriassa hienoja. Jos minulla olisi yksi lapsi, oi toki, ottaisin ehdottomasti aikaa selittää kärsivällisesti, miksi emme juokse veljeämme kohti ruuvimeisselin kanssa. Valitettavasti täällä on kuitenkin niin, että apina näkee, apina tekee, ja ongelmat tapahtuvat nopeasti. Kaksoset tekevät aina jotain pahaa, ei siksi, että he olisivat luonnostaan pahoja lapsia, vaan siksi, että heillä on jatkuva rikoskumppani. Joten kyllä, minun on huudettava lapsilleni, kun he molemmat aikovat tehdä jotain vaarallista. Ja kyllä, kun lähdemme kävelylle, heillä on ihanat pehmoeläinreput (eli hihnat), jotta voin rentoutua kävelyn aikana sen sijaan, että stressaisin umpikujista ja ajoväylistä. Heidän aikoinaan ihastuttava lastenhuoneensa näyttää nyt mielisairaalalta, joka on riisuttu pelkiksi huonekaluiksi ja paljaiksi seiniksi sen jälkeen, kun he ovat repineet alas tauluja, irrottaneet nappeja ja roikkuneet seinähyllyiltä päiväunien aikana. Niin, ja he katsovat vähintään kaksi tuntia televisiota päivässä, koska… koska se on opettavaista. Ja koska olen väsynyt.
Me saamme treeniä. Tiedättekö millaisia lapset ovat, kun he haluavat olla koko ajan sylissä? No, kuvittele, että juuri kun lasket yhden alas, toinen pyytää, että hänet otetaan syliin? Ja sitten se on ”Minäkin, äiti” ja ”Minun vuoroni” ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes lopulta sanot: ”Hyvä on jo!” Joinakin päivinä vannon, että käytän yhteensä noin tunnin kantaakseni 30 kilon painoista pikkupoikaa. Joten kyllä, käteni ovat aika repaleiset… jossain rasvan alla. Saan myös kunnon sydänliikuntaa, kun jahtaan yhtä taaperoa pitkin jalkakäytävää, toinen kaveri kainalossa.
Me laitetaan ne aikatauluun. No, jos olemme fiksuja, niin teemme. Siitä hetkestä lähtien, kun toin poikani kotiin sairaalasta, heillä oli tiukka syömis- ja nukkumisaikataulu. Kun toinen heräsi imettämään, nostimme toisen ylös. Loimme kokonaisen nukkumaanmenorutiinin, jota käytämme vielä tänäkin päivänä. Lopulta teimme myös unikoulutusta. Kun kyseessä ovat kaksoset, heidät on saatava syömään ja nukkumaan samaan aikaan, tai muuten olet hereillä 24 tuntia vuorokaudessa. Se ei ole hyväksi sinulle, mikä puolestaan ei ole hyväksi heille. Vielä nytkin laitan poikani huoneeseensa ”hiljaiseksi ajaksi” joka päivä, valitsivatpa he päiväunet tai eivät.
Annamme heidän itkeä. Yksi kaksosäitien vaikeimmista asioista käsitellä on syyllisyys siitä, ettemme pysty antamaan kummallekin kaksosellemme sataprosenttisesti. Sinua on vain yksi, joten kun molemmat vauvat haluavat pullon tai molemmat tarvitsevat syliä tai molemmilla on pullaa, jonkun on yleensä odotettava. Erityisen vaikeaa se on ensimmäisenä vuotena, kun lapset eivät vielä osaa puhua ja usein itkevät ilmaistakseen tarpeensa. Se tarkoittaa, että joudut kuuntelemaan lastesi valittamista ja anomista enemmän kuin haluaisit, koska sinua ei vain ole riittävästi. Siihen kuitenkin tottuu, ja lopulta oppii, että ei ole maailmanloppu antaa vauvan itkeä hieman.
Me pyydämme apua. Ehkä yksinäisten lasten vanhemmilla on ylellisyyttä teeskennellä, että heillä on kaikki hallussa, mutta kaksosäidit tuskin edes vaivautuvat. ”Totta helvetissä, olen hajoamassa, auttakaa minua”, myönnämme häpeilemättä. Jos siis toinen äiti lähestyy meitä Targetissa ja kysyy, tarvitsemmeko apua huutavien kaksivuotiaidemme viemiseen autoon, toivomme, että hän tarkoittaa sitä tosissaan, koska, piru vieköön, me otamme sen vastaan. Jos meidän on vietävä toinen kaksosista lääkäriin, kysymme mummolta tai naapurilta, voisivatko he vahtia toista. Onko ystävä tulossa tapaamaan vastasyntyneitä kaksosia? Voisiko hän hakea pizzan matkalla?
Me pidämme kiinni aikeistamme. Myönnän, että kun lapsi vinkuu ja murjottaa ja heittäytyy lattialle ihan dramaattisesti, tekisi mieli antaa periksi. Eikö olisi paljon helpompaa vain ojentaa hänelle Costcon kokoinen Goldfish-pakkaus, jota hän pyysi? Lapset kuitenkin haistavat heikkouden. He löytävät heikon kohtasi ja tökkivät sitä. Ja kaksi heistä työskentelee yhdessä? Unohda koko juttu. He vain väsyttävät sinut alistumaan, kaksinkertaisilla pyynnöillä, huudoilla ja itkukohtauksilla. Kaksi yhtä vastaan, ja he ovat kovia. Joten kaksosäitien on vain oltava kovempia. Jos sanomme ”ei”, tarkoitamme sitä, pidämme kiinni siitä ja pysymme lujana. Jos emme tee niin, he juoksevat meidän päällemme.
Pidämme taukoja. Jokainen vanhempi tarvitsee ”omaa aikaa”, olipa sitten kotona tai töissä. Kaksosten kanssa se on vieläkin tärkeämpää, koska olet eksponentiaalisesti hermostuneempi. Useimmat tuntemani kaksosäidit eivät epäröi ottaa paria tuntia hengähtääkseen, lukiakseen kirjaa tai käydäkseen pedikyyrissä. Joskus vaeltelemme vain supermarketin käytävillä rauhallisessa autuuden tilassa. Vaikka tunnen paljon äitejä, jotka tuntevat syyllisyyttä tai jopa itsekkyyttä itsestään huolehtimisesta, kaksosäidit tarttuvat tilaisuuksiin itsensä hemmotteluun.
Teemme vain sen, mitä jaksamme. Tunnen uskomattomia kaksosäitejä, jotka voivat viedä lapsensa yksin leikkipuistoon ja huvipuistoihin, kävellä ostoskeskuksessa pienokaisensa kuljeskellessa rinnallaan. En kuitenkaan minä. En minä. Oli aika, jolloin en pystynyt viemään poikiani yksin puistoon ilman jonkinlaista sydäntä pysäyttävää välikohtausta. Esimerkiksi juuri kun olin auttamassa yhtä lasta korkealla olevan tasapainopalkin yli, huomasin toisen roikkuvan köysiverkossa leikkirakenteen toisella puolella. Se oli liian stressaavaa. Se oli liikaa. Joskus lähdin itkien. Niinpä lakkasin viemästä heitä puistoon yksin jonkin aikaa. Nykyään otan heidät harvoin mukaan myös supermarkettiin. Ennen he vain osoittivat kaikkia hedelmiä ja vihanneksia ja imeskelivät niitä vauvanruokapusseja. Nyt edessä istuva kolkuttelee keksipakkauksia, kun taas toinen polkee viinirypäleitä takana. Muistatko sen kuvaamani tauon, kun vaeltelin käytävillä yksinäni? Yksinäisyys torilla on kuin kylpyläpäivä. Teen ostoksia myös verkosta aina kun voin, ja mitä vain voin.
Hyväksymme kaksosiemme hämmästyttävän suhteen. Niin uuvuttavaa kuin kaksosten kasvattaminen onkin, niiden välinen suhde on todella hämmästyttävää nähdä. He jakoivat kohdun ja nyt he jakavat elämän ja kokevat jokaisen uuden löydön ja seikkailun yhdessä. Kaksosillani ei ole omaa kieltä eikä he tunne toistensa kipua (tietääkseni), mutta he pitävät kädestä kiinni kävellessään ja nukkuvat joskus päiväunia sylissään toistensa ympärillä. Kun tulen aamulla heidän huoneeseensa, löydän heidät usein toistensa sängyistä piilossa hirviöiltä, karhuilta tai muilta heidän yhteisen mielikuvituksensa keksimiltä uusilta olennoilta. Kun leikkaan heidän kynsiään tai pesen hiuksiaan, toinen varoittaa minua usein: ”Ole hellä veljelleni”. Jos toinen haluaa lisää mustikoita, hänen kaksosensa antaa omansa hänelle. Identtisestä ulkonäöstään huolimatta he ovat kaksi hyvin erilaista, hyvin erillistä pientä yksilöä. Silti he ovat yhteydessä toisiinsa, he ovat sidoksissa toisiinsa, niin läheisiä kuin kaksi ihmistä voi olla. Niin väsyneitä kuin olemmekin, me kaksosäidit tiedämme myös, että olemme onnekkaita, kun saamme olla eturivissä seuraamassa tätä rakastavaa, ainutlaatuista suhdetta. Se saa meidät jaksamaan hyvin pitkien päivien yli. Niin me teemme sen.