Sen huippunopeus on vaivaiset 439 mailia tunnissa, yli 100 mailia tunnissa hitaampi kuin jättiläismäinen Boeing 747 jumbojetti, joka painaa 710.040 kiloa enemmän. Sen siipiväli on 57 jalkaa, sen pyrstöosan yläpuolella on kiusallisen suuret suihkuturbiinit, ja sen profiili muistuttaa enemmän balsapuusta valmistettua leikkilentokonetta kuin sodankäyntikoneistoa. Kaikki tämä, ja se on lähes puoli vuosisataa vanha. Silti Fairchild Republic A-10 Thunderbolt II on edelleen yksi maailman pelätyimmistä ja kunnioitetuimmista lentokoneista. ”Warthog”, kuten sen tukijat sitä ystävällisesti kutsuvat, tunnetaan taistelukentän toisella puolella lannistumattomana ”paholaisen ristinä”. Sotilaslentokoneiden historiassa sillä on yksi pisimmistä palvelusrekistereistä ja legendaarinen maine maailman parhaana lähi-ilmatukijärjestelmänä.
Mistä on kyse
60-luvulla Yhdysvaltain ilmavoimat tarvitsivat paremman lähi-ilmatukiaseen, joka kestäisi maata vastaan pienoiskiväärien ja ilmatorjunta-aseiden tulitusta ja joka silti täyttäisi tehtävänsä. Vietnamin sodan helvetti osoitti, että maassa olevat joukot tarvitsivat kyvykkään lentokoneen suojaa, sillä suihkuhävittäjät osoittautuivat liian nopeiksi kartoittaakseen tarkasti tilannetta maassa ja hitaammilla helikoptereilla ei ollut tarpeeksi tulivoimaa tai suojaa, jotta ne olisivat voineet tehokkaasti hävittää kohteensa ja selvitä hengissä. Uusi lentokone oli varustettava raskaasti iskevillä taisteluvälineillä, mutta sillä oli samalla oltava hitaampi lentonopeus, pidennetty odotusaika ilmassa, erinomainen ohjattavuus ja erinomainen suoja lentäjälle.
Vastauksena tähän tarpeeseen ilmavoimat käynnisti vuonna 1966 A-X-ohjelman (Attack Experimental) etsiessään erityistä lähi-ilmatukilentokonetta. USAF pyysi puolustusurakoitsija Pierre Spreytä laatimaan ehdotetun lentokoneen tekniset tiedot. Vietnamin sodassa ja kesäkuussa 1967 käydyssä kuuden päivän sodassa (jossa Israelin puolustusvoimat saavuttivat ratkaisevan voiton arabikoalitiosta armottoman panssarivaunujen ilmahyökkäyksen ansiosta) saatujen kokemusten perusteella uuden lentokoneen vaatimukset olivat hyvin täsmälliset.
Spesifikaation lopullisessa muodossaan vuonna 1970 ehdotuksessa todettiin, että kone oli suunniteltava käytettäväksi 30 mm:n pyörivän tykin ympärille, sen maksimilentonopeus oli 460 mailia tunnissa, lentoonlähtömatka vähintään 4 000 jalkaa, hyötykuorma 16 000 paunaa, toimintasäde 285 meripeninkulmaa ja järjettömän alhaiset kustannukset, jotka olivat 1,4 miljoonaa dollaria kappaleelta. Samanaikaisesti tämän A-X-konetta koskevan ehdotuksen kanssa julkaistiin myös tykkiä koskeva ehdotus, ja sekin oli hyvin täsmällinen, sillä siinä vaadittiin 4 000 laukauksen tulinopeutta minuutissa. Ilmavoimilla oli selkeä tavoite rakentaa maailman ensimmäinen oma lähi-ilmatukilentokone.
Kokonaisuudessaan 21 yritystä sai RFP:n (Request for Proposal, tarjouspyyntö), ja kuusi yritystä jätti tarjouksensa määräaikaan 8. lokakuuta 1970 mennessä: Boeing Vertol, Cessna, Fairchild Republic, General Dynamics, Lockheed ja Northrop. Ilmavoimat valitsi Northropin ja Fairchild Republicin rakentamaan prototyyppejä testausta varten. 30 mm:n pyörivää tykkiä varten sekä General Electric että Philco-Ford valittiin GAU-8 Avengerin alustavaan rakentamiseen ja testaamiseen.
Northropin prototyyppi sai nimekseen YA-9, ja Fairchildin versio sai nimekseen YA-10. Ensimmäisten lentokokeiden jälkeen ilmavoimat valitsi YA-10:n viralliseen tuotantoon 18. tammikuuta 1973. Fairchild Republicin A-10:n ensimmäinen virallinen lento tapahtui vajaat kaksi vuotta myöhemmin lokakuussa 1975, ja ensimmäiset koneet toimitettiin ilmavoimille maaliskuussa 1976.
A-10:t olivat keskeisessä asemassa Aavikkomyrsky-operaation onnistumisessa. Ne lensivät 8 100 lentoa, ja niiden lentokykyisyysaste oli 95,7 prosenttia, mikä on lähes ennennäkemätöntä taistelussa. Korkean luotettavuusasteensa ja kestävyytensä ansiosta A-10:t joutuivat harvoin lentokieltoon. A-10 oli Aavikkomyrskyn taistelukoneiden väkivaltainen työjuhta, sillä sillä oli suurin taistelukapasiteetti ja ainutlaatuinen kyky lentää tehtäviä, saada nopeat korjaukset ja palata taistelukentälle lyhyessä ajassa. Operaatio Aavikkomyrskyn aikana A-10-laivueet tuhosivat 987 panssarivaunua, 926 tykistöyksikköä, 501 panssaroitua miehistönkuljetusvaunua ja 1106 kuorma-autoa.
Tekninen katsaus
30 mm:n GAU-8/A Avenger Gatling -tyylinen tykki ampuu hälyttävät 4000 laukausta minuutissa (ilman mekaanisia komplikaatioita). Vielä vaikuttavampaa on ammukset – köyhdytettyä uraania sisältävän ytimen ympärille käärityt alumiinivaippaiset luodit, jotka leikkaavat panssarivaunujen panssareita kuin kuuma veitsi voita. Ammuksilla on kaksinkertainen kantama, kaksinkertainen nopeus ja kolminkertainen massa muihin ilmassa kuljetettaviin tykkeihin verrattuna.
Kun lentäjä painaa liipaisimesta, iso tykki aloittaa seitsemänpiippuisen pyörimisliikkeensä ja ampuu ensimmäisen sekunnin aikana 50 laukausta ja 65-70 laukausta joka seuraavalla sekunnilla. Se ei ole vain tuhoisa, vaan myös tarkka – uskomattomat 80 prosenttia laukauksista osuu 40 jalan säteellä 4000 jalan etäisyydellä. Tarvitaan vain 1-2 sekunnin räjähdys tuhota panssarivaunuja, panssariautoja, bunkkereita ja rakennuksia.
A-10:n valtavat siivet ja siivekkeet eivät ole ihanteellisia vain taistelukaluston kuormitukseen, vaan myös lyhyisiin lentoonlähtöihin ja laskeutumisiin, mikä antaa sille kyvyn operoida vaihtelevissa olosuhteissa ja pienemmillä kentillä, maastolohkareilla ja jopa maanteillä. Se on myös helposti huollettavissa, tankattavissa ja uudelleen aseistettavissa. Monet osat, kuten moottorit, päälaskutelineet ja pystyvakaajat, ovat vaihdettavissa puolelta toiselle, joten osia on helppo vaihtaa koneesta toiseen.
A-10:n tiedetään myös ottaneen vastaan massiivisia osumia panssaroitavista ammuksista ja silti lentäneen; se on jopa menettänyt puolet siivestään, toisen kahdesta moottoristaan ja toisen kahdesta pyrstölaipastaan ja silti päässyt kotiin. A-10:ssä on niin sanottu kaksinkertaisesti redundantti hydrauliikkajärjestelmä ja mekaaninen varajärjestelmä täydellisen hydrauliikkavian varalta. A-10 siirtyy manuaaliseen palautustilaan, jossa nousu- ja laskukulmat kytkeytyvät automaattisesti ja kallistusta ohjaa lentäjä.
Lentäjä hyötyy 1 200-kiloisesta titaanipanssaroidusta kylpytynnyristä, joka kestää 23 mm:n tykistötulen ja joissakin kulmissa jopa suurempia ammuksia. Kylpyammeen sisäpinnat, joissa lentäjä on suoraan alttiina (toisin kuin laitteiden ja instrumenttien peittäminä) saavat monikerroksisen roiskesuojan, joka suojaa lentäjää kranaatin sirpaleilta.
Sen paikka historiassa
A-10 on selvästi lentävä ase, jonka sodankäynnin odotukset ovat täyttyneet enemmän kuin hyvin. Tuhannet liittoutuneiden maavoimat voivat todistaa, että Warthog on pelastanut heidän henkensä tekemällä ratkaisevia tappoja ja monissa tapauksissa saanut vihollisjoukot luopumaan panssarivaunuistaan ja asemistaan ilman taistelua. Silti armeijan ylemmät johtoportaat haluavat lopettaa sen käytöstä vedoten kustannusten vähentämisen tarpeeseen, ja he ovat tietyllä tavalla onnistuneet siinä. Persianlahden sodan lopussa A-10-koneita oli 18 laivueessa. Nyt niitä on vain kahdeksan.
Sotilaskenraalit käyttävät mieluummin kalliita F-35 Lightningia ja F/A-22:ta ilmatukitehtävissä, ja he väittävät, että A-10:n ylläpito on kallista ja että se on pian vanhentunut. Mutta A-10:t maksavat murto-osan näiden hävittäjien hinnasta ja ne on todistettu vuosikymmeniä kestäneessä kovassa taistelussa. Senaatin asevoimien komitean puheenjohtaja, senaattori John McCain sanoo, että se on ”maailman hienoin lähi-ilmatukijärjestelmä” ja että sen pitäisi jatkaa lentämistä.
Vuonna 2014 Northrop Grumman sai 24 miljoonan dollarin arvosta työtilauksia A-10:n pitämiseksi lentokunnossa vuoteen 2028 asti. Viime vuoden marraskuussa saatiin valmiiksi sopimukset A-10 Thunderboltin elinkaariohjelman tuesta. Lockheed Martinin, Boeingin ja Northrop Grummanin kaltaiset yritykset voivat kilpailla A-10:n työtilauksista, jotta niitä voidaan nykyaikaistaa ja pitää kunnossa maavoimiemme suojelemiseksi. Vaikka se on epätodennäköistä, tämä Warthog lentää edelleen.