Harvard Business School aloitti ensimmäisen Executive Education Program -ohjelmansa vuonna 1945.
Kuvaillaan itseään ”muutoksen katalysaattoriksi”, ja joka vuosi yli 10 000 liike-elämän johtajaa yli 200 maasta osallistuu erilaisiin ohjelmiin eri puolilla maailmaa. Yksi tällainen ohjelma, Owner/President Management (OPM) -ohjelma, järjestetään kuuluisalla Harvard Business Schoolin kampuksella Bostonissa, Massachusettsissa. OPM keskittyy auttamaan maailman huippujohtajia ja menestyviä yrittäjiä muuttamaan yrityksiään ja uraansa.
Olen vieraillut Bostonissa säännöllisesti vuodesta 2002 lähtien, jolloin lähdin opiskelemaan asianajajaksi. Viime vuonna minulla oli tilaisuus osallistua Harvard Business Schoolin OPM-ohjelman ensimmäiseen kolmesta opintojaksosta. Kentuckyn keskiosassa sijaitsevassa pikkukaupungissa varttuneena voi vain kuvitella, millaista herkkua on olla maan parhaiden älykköjen ympäröimänä, jotka pyrkivät jatkuvasti kehittymään parhaaksi versioksi itsestään.
Harvard Business Schoolin ohjelmissa keskitytään oppimistyyliin, jota kutsutaan tapaustutkimusmenetelmäksi. Tapaustutkimusmenetelmä takaa osallistujien täyden vuorovaikutuksen, liiketoimintasimulaatiot ja työskentelyn pienemmissä ryhmissä, joita kutsutaan ”eläviksi ryhmiksi”, yhteistyön ja johtajuuden kehittymisen edistämiseksi.
Ohjelmamme ensimmäinen päivä toimi orientaationa, kun meidät sijoitettiin pienryhmiin, joihin kuului seitsemästä kahdeksaan johtajaa, kukin eri puolilta maailmaa. Tänä vuonna minulla on erityinen ilo työskennellä ja oppia yhdessä Maltalta, Kiinasta, Intiasta, Dubaista, Nigeriasta ja tietysti Long Islandilta tulleiden henkilöiden kanssa!
Perehdytyksemme oli melko epämuodollinen, ja se tapahtui päivällisen äärellä, jossa keskusteltiin ja esitettiin ohjattuja kysymyksiä, joiden tarkoituksena oli auttaa meitä tutustumaan toisiimme. Illallisen aikana aloin katsella ympärilleni ja miettiä, mikä Harvardin kauppakorkeakoulussa ja OPM-ohjelmassa oli niin erityistä, että ihmiset eri puolilta maailmaa kokoontuivat yhteen oppiakseen, miten tulla paremmiksi johtajiksi, tehokkaammiksi kommunikaattoreiksi ja taitavammiksi yritysten omistajiksi.
Jossain vaiheessa päivällistä yksi uusista, pian elinikäisistä ystävistäni, Steven Risso, kysyi minulta, miksi kirjoitin ”jälleen yhden kirjan captive-vakuutuksesta”. Vastaukseni oli yksinkertainen ja suoraviivainen:
”Koska se oli tehtävä.”
Vaadin lisätietoja ja selitin, että The Business Owner’s Definitive Guide to Captive Insurance Companies oli yritykseni kehittää edelleen ammattitaitoani ja auttaa yleisöäni oppimaan lisää. Kun selitin perustelujani, huomasin, että Steven Risson esittämän kysymyksen ydin oli sama asia, jota kysyin itseltäni muista ohjelman osallistujista. Miksi teemme tätä?
Kuten usein käy, kun mielessäni on jotain käsiteltävää, jätin illallisen ja lähdin iltakävelylle. Ylitin kampuksen, suuntasin Charles-jokea pitkin, löysin uudelleen julkisen puutarhan, leikkasin Boston Commonin läpi ja pysähdyin lopulta vanhan asuntoni eteen Boylston Streetillä opiskeluaikoinani. Tuijotin viidennen kerroksen ikkunasta 352 neliömetrin tilaan, jota kerran kutsuin kodikseni. Seisoin siinä muistellen niitä aikaisia aamuisia tapaustutkimuksia ja uuvuttavia luokkapäiviä sokraattisen metodin mukaisesti.
Siinä seisoin, kaikki nämä vuodet myöhemmin, oppimisen jano, jota ei ollut vielä sammutettu. Itse asiassa ruokahaluni vain kasvaa edelleen. Niin myös tarpeeni rohkaista muita jatkamaan oppimista. Olipa kyse sitten poikieni lähettämisestä leirille oppimaan ulkoilmaelämän taitoja, tyttäreni opettamisesta ottamaan ensimmäiset askeleensa tai tiimini jäsenten lähettämisestä takaisin kouluun suorittamaan ylempiä tutkintoja riskienhallinnasta, henkilöstöhallinnosta tai vakuutusten merkitsemisestä; uskon, että kaikkien pitäisi nauttia ja arvostaa rakkautta oppimiseen.
Palasin takaisin kampukselle asettautuakseni aloilleen illan ajaksi, esitelläkseni tapaukseni seuraavaksi aamuksi ja valmistautuakseni ensimmäiseen ryhmätyöskentelyjaksoomme. Kun kävelin käytävää pitkin asuntolahuoneeseeni, ohitin Steven Risson. Hänellä oli kädessään paperilappu, kourallinen keltaisia korostustusseja ja kansio täynnä tapauksia, ja hän hymyili ja sanoi: ”Rakastan olla täällä, se saa minut haluamaan olla parempi johtaja; se saa minut haluamaan olla parempi ihminen.”