Yhdysvalloissa sekä tutkijat että suuri yleisö on ehdollistettu näkemään ihmisrodut luonnollisina ja erillisinä jaotteluina ihmislajin sisällä, jotka perustuvat näkyviin fyysisiin eroihin. Tieteellisen tiedon laajetessa valtavasti tällä vuosisadalla on kuitenkin käynyt selväksi, että ihmispopulaatiot eivät ole yksiselitteisiä, selkeästi rajattuja, biologisesti erillisiä ryhmiä. Genetiikan (esim. DNA:n) analyysistä saadut todisteet osoittavat, että suurin osa fyysisestä vaihtelusta, noin 94 prosenttia, esiintyy niin sanottujen roturyhmien sisällä. Perinteiset maantieteelliset ”roturyhmät” eroavat toisistaan vain noin 6 prosentissa geeneistään. Tämä tarkoittaa, että ”roturyhmien” sisällä on enemmän vaihtelua kuin niiden välillä. Naapuripopulaatioissa geeneissä ja niiden fenotyyppisissä (fyysisissä) ilmentymissä on paljon päällekkäisyyttä. Aina kun eri ryhmät ovat kautta historian joutuneet kosketuksiin keskenään, ne ovat risteytyneet keskenään. Geneettisen materiaalin jatkuva jakaminen on pitänyt koko ihmiskunnan yhtenä lajina.
Fyysiset vaihtelut jossakin ominaisuudessa tapahtuvat yleensä pikemminkin vähitellen kuin äkillisesti maantieteellisillä alueilla. Ja koska fyysiset ominaisuudet periytyvät toisistaan riippumatta, yhden ominaisuuden esiintymisalueen tunteminen ei ennusta muiden esiintymistä. Esimerkiksi ihon väri vaihtelee suurelta osin vaaleasta pohjoisilla lauhkeilla alueilla tummaan etelän trooppisilla alueilla; sen voimakkuus ei liity nenän muotoon tai hiusten rakenteeseen. Tumma iho voi liittyä kiharaan tai kiharaan tukkaan tai kiharaan tai aaltoilevaan tai suoraan tukkaan, joita kaikkia esiintyy eri alkuperäiskansojen keskuudessa trooppisilla alueilla. Nämä seikat tekevät kaikista yrityksistä luoda biologisten populaatioiden välisiä jakolinjoja sekä mielivaltaisiksi että subjektiivisiksi.
Historialliset tutkimukset ovat osoittaneet, että ”rodun” käsitteellä on aina ollut muitakin merkityksiä kuin pelkät fyysiset eroavaisuudet; ihmislajin fyysisillä variaatioilla ei itse asiassa ole mitään muuta merkitystä kuin se sosiaalinen merkitys, jonka ihmiset niille antavat. Nykyään monien alojen tutkijat väittävät, että ”rotu”, sellaisena kuin se ymmärretään Yhdysvalloissa, oli sosiaalinen mekanismi, joka keksittiin 1700-luvulla viittaamaan niihin väestöihin, jotka tuotiin yhteen siirtomaa-ajan Amerikassa: englantilaisiin ja muihin eurooppalaisiin uudisasukkaisiin, valloitettuihin intiaanikansoihin ja niihin afrikkalaisiin kansoihin, jotka tuotiin sinne orjatyövoiman tarjoajiksi.
Nykyaikaisen ”rodun” käsitteen esikuvana oli antiikin aikainen Olemassaolon Suuren Olemassaoloketjun lause, joka asetti luonnolliset kategoriat jumalan tai luonnon asettamaan hierarkiaan. Siten ”rotu” oli luokittelutapa, joka liittyi nimenomaan kansoihin kolonialistisessa tilanteessa. Siihen sisältyi kasvava epätasa-arvon ideologia, jonka tarkoituksena oli järkeistää eurooppalaisten asenteet ja kohtelu valloitettuja ja orjuutettuja kansoja kohtaan. Erityisesti orjuuden kannattajat 1800-luvulla käyttivät ”rotua” perustellakseen orjuuden säilyttämistä. Ideologia korosti eurooppalaisten, afrikkalaisten ja intiaanien välisiä eroja, loi sosiaalisesti poissulkevien kategorioiden jäykän hierarkian, joka korosti ja vahvisti epätasa-arvoisia asemaan ja asemaan liittyviä eroja, ja tarjosi rationaalisen selityksen sille, että eriarvoisuus oli luonnollista tai Jumalan antamaa. Afroamerikkalaisten ja intiaanien erilaisista fyysisistä piirteistä tuli heidän asemaansa liittyvien erojensa merkkejä tai symboleja.
Yhdysvaltalaista yhteiskuntaa rakentaessaan eurooppalais-amerikkalaiset johtajat keksivät kuhunkin ”rotuun” liitetyt kulttuuriset/käyttäytymiseen liittyvät piirteet ja yhdistivät ylivertaiset piirteet eurooppalaisiin ja negatiiviset ja alempiarvoiset piirteet mustiin ja intiaaneihin. Lukuisat mielivaltaiset ja fiktiiviset uskomukset eri kansoista institutionalisoitiin ja juurrutettiin syvälle amerikkalaiseen ajatteluun.
1900-luvun alkupuolella kasvavat tieteenalat alkoivat heijastaa yleistä tietoisuutta ihmisten erilaisuudesta. ”Rotu”-kategorioiden väliset erot projisoitiin äärimmilleen, kun esitettiin väite, jonka mukaan afrikkalaiset, intiaanit ja eurooppalaiset olivat erillisiä lajeja, joista afrikkalaiset olivat vähiten inhimillisiä ja taksonomisesti lähempänä apinoita.
Sittemmin ”rotu” inhimillisiä eroavaisuuksia koskevana ideologiana levisi myös muille maailman alueille. Siitä tuli siirtomaavallan kaikkialla käyttämä strategia kolonisoitujen ihmisten jakamiseksi, luokittelemiseksi ja valvomiseksi. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain siirtomaavaltaan. Eurooppalaiset käyttivät sitä 1800-luvun loppupuolella asettamaan toisiaan paremmuusjärjestykseen ja perustelemaan kansojensa välistä sosiaalista, taloudellista ja poliittista eriarvoisuutta. Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitlerin johtamat natsit määräsivät ”rodun” ja ”rodullisten” erojen laajentunutta ideologiaa ja veivät ne loogiseen päämääräänsä: 11 miljoonan ”alempiarvoisiin rotuihin” kuuluvan ihmisen (esim. juutalaisten, mustalaisten, afrikkalaisten, homoseksuaalien jne.) tuhoamiseen ja muihin holokaustin sanoinkuvaamattomiin julmuuksiin.
”Rotu” kehittyi siis maailmankatsomukseksi, ennakkoluulojen kokonaisuudeksi, joka vääristää käsityksiämme inhimillisistä eroavaisuuksista ja ryhmien käytöstä. Rotuun liittyvät uskomukset muodostavat myyttejä ihmislajin monimuotoisuudesta ja ”rotuun” homogenisoitujen ihmisten kyvyistä ja käyttäytymisestä. Myytit sulauttivat käyttäytymisen ja fyysiset piirteet yhteen yleisessä mielikuvassa, mikä vaikeuttaa sekä biologisten vaihteluiden että kulttuurisen käyttäytymisen ymmärtämistä ja antaa ymmärtää, että molemmat ovat geneettisesti määräytyneitä. Rotumyytit eivät ole missään suhteessa ihmisten kykyjen tai käyttäytymisen todellisuuteen. Nykyään tiedemiehet huomaavat, että luottamus tällaisiin kansanuskomuksiin inhimillisistä eroista on johtanut lukemattomiin virheisiin.
20. vuosisadan lopulla ymmärrämme nyt, että ihmisen kulttuurinen käyttäytyminen on opittua, että se ehdollistetaan pikkulapsille syntymästä lähtien ja että se on aina muutettavissa. Kukaan ihminen ei synny sisäänrakennetulla kulttuurilla tai kielellä. Temperamenttimme, taipumuksemme ja persoonallisuutemme, geneettisistä taipumuksista riippumatta, kehittyvät merkitysten ja arvojen joukoissa, joita kutsumme ”kulttuuriksi”. Imeväis- ja varhaislapsuuden oppimista ja käyttäytymistä koskevat tutkimukset todistavat kulttuuriemme todellisuudesta, sillä ne muovaavat sitä, keitä me olemme.
Antropologisen tiedon peruslähtökohta on, että kaikilla normaaleilla ihmisillä on kyky oppia mitä tahansa kulttuurista käyttäytymistä. Amerikan kokemus sadoista eri kieli- ja kulttuuritaustoista tulevista maahanmuuttajista, jotka ovat omaksuneet jonkinlaisen version amerikkalaisen kulttuurin piirteistä ja käyttäytymisestä, on selkein todiste tästä tosiasiasta. Lisäksi ihmiset kaikista fyysisistä variaatioista ovat oppineet erilaisia kulttuurisia käyttäytymismalleja, ja niin tapahtuu edelleen, kun nykyaikaiset liikennevälineet siirtävät miljoonia maahanmuuttajia ympäri maailmaa.
Miten ihmiset on hyväksytty ja kohdeltu tietyssä yhteiskunnassa tai kulttuurissa, vaikuttaa suoraan siihen, miten he suoriutuvat kyseisessä yhteiskunnassa. ”Rotuun perustuva” maailmankatsomus keksittiin, jotta jotkut ryhmät asetettaisiin ikuisesti huonoon asemaan, kun taas toisille sallittiin pääsy etuoikeuksiin, valtaan ja vaurauteen. Tragedia Yhdysvalloissa on ollut se, että tästä maailmankatsomuksesta johtuvat politiikat ja käytännöt onnistuivat liiankin hyvin luomaan epätasa-arvoisia väestöryhmiä eurooppalaisten, alkuperäisamerikkalaisten ja afrikkalaista syntyperää olevien kansojen välille. Kun otetaan huomioon se, mitä tiedämme normaalien ihmisten kyvystä saavuttaa ja toimia missä tahansa kulttuurissa, voimme päätellä, että niin sanottujen ”rodullisten” ryhmien välinen nykyinen eriarvoisuus ei ole seurausta biologisesta perimästä, vaan historiallisista ja nykyisistä sosiaalisista, taloudellisista, koulutuksellisista ja poliittisista olosuhteista johtuvaa.”