Björn Ulvaeus ja Frida Lyngstad istuvat lontoolaisen hotellin baarissa muistelemassa dekadenttia 70-lukua – sitä huumeiden ja irstailun aikakautta, jonka aikana heidän yhtyeensä Abba saavutti tähdellistä mainetta.
”Ja kumma juttu”, Björn sanoo kääntyen Abba-kaverinsa puoleen, ”muistatko, että sinua olisi koskaan lähestynyt joku, joka olisi tullut luoksemme ja sanonut” – hänen vaikutelmansa hämäräperäisestä huumekauppiaasta on tässä vaiheessa niin koomisen huono, että voit vain kuvitella hänen kertomansa tarinan pitävän paikkansa – ”’Hei, katsokaa, mulla on täällä tosi kivoja huumeita?'”
”Voi ei!” Frida kiljaisee. ”Ei ikinä!”
”Ei ikinä!” ”Ei ikinä!” Björn purskahtaa nauruun: ”Ei koskaan! Ei edes kiertueella! Eikö olekin ihmeellistä?”
Se on aika epätavallista!
Frida: ”No me oltiin paljon kotona, joten niiden olisi pitänyt tulla meidän koteihimme ja koputtaa ovellemme tarjotakseen meille huumeita!”
”Squeaky clean!” Björn sanoo edelleen nauraen. ”Mutta se on ihan totta.”
Abban tapaaminen on samanlaista kuin Abban kuunteleminen. He ovat heti sympaattisia, erittäin hauskoja ja täysin huolettomia vaikuttamaan coolilta. Mutta kuten heidän musiikissaan, on paljon muutakin tutkittavaa, kun raaputtaa pintaa. Heillä ei myöskään ole tapana jäädä odottamaan: aikataulut ovat tiukat, kun on myynyt lähes 400 miljoonaa levyä, ja jopa minuutin pituisilla tauoilla erilaisten tv- ja radiohaastattelujen välillä Björn jakelee nimikirjoituksia uuteen kirjaan nopeasti ja yhdellä kädellä kuin mies, joka on joutunut allekirjoittamaan hirvittävän paljon tavaroita.
Ja mistä edes aloittaa Abban tarinaa? He olivat bändi, joka koostui neljästä pariskunnasta – kahdesta avioparista (Björn ja Agnetha Fältskog; Frida ja Benny Andersson), ja kahdesta muusta, jos mukaan lasketaan naisten ainutlaatuinen laulajapari ja miesten poikkeuksellinen lauluntekijäkumppanuus. He kokivat Waterloo-hetkensä Euroviisuissa vuonna 1974 ennen kuin he uhmasivat kohtaloaan yhden hitin ihmeinä sarjalla levyjä, joista tuli hittejä ympäri maailmaa – kuvittelet, että jopa ne ihmiset, jotka leiriytyivät hämärissä sademetsäpätkissä ja uskoivat yhä taistelevansa toisessa maailmansodassa, omistivat kopion Arrivalia.
Kuten Frida sanoo eräässä kohdassa: ”Musiikkikenttä muuttui kanssamme – jotain Abban kaltaista ei ollut olemassa ennen; sellaista poppia kuin Abba, sitä ei ollut vielä keksitty”. Abban pop-osaaminen oli sellaista, että edes molempien pariskuntien avioero ei pystynyt suistamaan heitä raiteiltaan, ainakaan ennen kuin he olivat kirjoittaneet parasta materiaaliaan, mukaan lukien The Winner Takes It All – joka dokumentoi rohkeasti, jotkut sanovat perverssillä tavalla, mainittua avioeroa – ja heidän viimeinen albuminsa, vuoden 1981 The Visitors, joka käsitteli niinkin eklektisiä aiheita kuin kylmän sodan vainoharhaisuutta (nimikkokappale) ja vanhemmuuden tuskaa (Slipping Through My Fingers).
Globaalin herruuden ei koskaan pitänyt kuulua käsikirjoitukseen bändille, joka varttui omaksuen vaikutteita, jotka olivat täysin epäsynkronisia rock’n’rollin trendien kanssa: Ruotsalainen harmonikkamusiikki, italialaiset balladit, saksalainen schlager. Jonkin aikaa Waterloon jälkeen näytti siltä, ettei se ehkä olisi – heidän Phil Spector -vaikutteinen singlensä Ring Ring jäi Britanniassa melko vähälle huomiolle.
”Jos tarkastellaan sinkkuja, joita julkaisimme heti Waterloon jälkeen, yritimme olla enemmän Sweetin kaltaisia, puoliksi glam rock-yhtye”, Björn sanoo. ”Mikä oli typerää, koska olimme aina popyhtye.”
Kun Abba kuitenkin pääsi vauhtiin – SOS, Mamma Mia, Fernando – siitä tuli pysäyttämätön. Tiedetään hyvin, että kun Benny soitti Fridalle Dancing Queenin taustakappaleen, joka on tänäkin päivänä yksi täydellisimmistä koskaan kirjoitetuista pop-kappaleista, hän purskahti kyyneliin: ”Ja se tapahtui ennen kuin minä ja Agnetha olimme edes laulaneet siinä!” hän hymyilee. ”Tiesin, että se oli ehdottomasti paras kappale, jonka Abba oli koskaan tehnyt.”
Kappaleen taikuudessa – pianotrilloissa (jotka Elvis Costello tunnetusti kopioi Oliver’s Armyn kappaleesta), kierteisissä jousissa ja tavassa, jolla se kiteyttää kohottavan ilon tunteen – on huomattavinta se, että se kuulostaa täysin vaivattomalta. Niin vaivattomalta, että kriitikot valittivat tuolloin, että bändi oli pelkkä kylmä, kliininen hittitehdas, joka kirjoitti kappaleita tilauksesta ilman sydäntä. Tämä kritiikki sai Björnin mukaan hänet raivostumaan, ja ehkä raivostuttaa vieläkin.
”Waterloo, Mamma Mia, Fernando, Dancing Queen, The Winner Takes It All … tehdäänkö ne kaavan mukaan?” hän kysyy. ”Mikä se kaava on? Se on täysin päinvastainen. Emme koskaan toistaneet itseämme. Teimme niin kovasti töitä löytääksemme joka kerta erilaisia tyylejä.”
Väsymätön työmoraali näyttää todellakin olevan yksi Abban menestyksen salaisuuksista. Björn ja Benny ottivat lomia vain kirjoittaakseen kappaleita, eivätkä suostuneet jättämään kappaletta kesken: he työstivät ja työstivät sitä, kunnes se oli tarpeeksi hyvä, ennen kuin käänsivät huomionsa seuraavaan kappaleeseen. He ottivat vaikutteita Beatlesista ja kirjoittivat jokaisen kappaleen mahdollisena hittisinkkuna – vasta kun he saivat tarpeeksi LP:lle, siitä tuli albumi. Heidän studiosessionsa olivat niin intensiivisiä, että insinööri – ja Abban ”viides jäsen” – Michael Tretow kertoi Mojo-julkaisulle vuonna 1999, että hänellä oli usein niin paljon tekemistä, että hän tunsi olevansa vähällä kuolla nälkään: ”Kun silmieni edessä kulki punainen taivas ja olin melkein pyörtyä, he lopulta sanoivat: OK, pidetään tauko ja syödään jotain!”
”Michael söi kyllä”, Björn sanoo tänään. ”Hän söi kerran kaksi varttipunnerrettua juustohampurilaista kahdeksassa minuutissa. Hän siis söi, mutta hänen piti syödä nopeasti!”
1970-luvun edetessä Abba vaikutti lähes irralliselta ympärillään muuttuvasta musiikkimaisemasta. Toisinaan he omaksuivat trendejä – kuten diskoalbuminsa Voulez Vous, jolla he vihdoin toivat grooven soundiinsa – kun taas toisinaan, kuten punkin saapuessa, he yksinkertaisesti sivuuttivat ne. Björn sanoo, ettei hän koskaan tuntenut punkia uhkana, koska Abba oli ”niin täysin erilainen”, mutta todellisuudessa heillä oli paljon yhteistä liikkeen kanssa. Molemmat jakoivat terveen halveksunnan 70-luvun alkua hallinneen progressiivisen rockin ylilyöntejä kohtaan, molemmat keskittyivät lyhyyteen ja molemmat pitivät seitsemän tuuman singleä popin Graalin maljana.
Björn hymyilee, kun kysyn, oliko punk hänen mielestään vähän meteliä: ”No, en koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Siitä puuttui musiikillinen elementti. Raivo, sen kyllä kuulin. Mutta nuoret miehet ovat aina olleet vihaisia, se ei eronnut muista nuorista miehistä.”
Frida nyökkää. ”Punk ei koskaan päässyt sydämeeni. Vihaa kuulee nyt esimerkiksi rapissa, mutta se on erilaista ja pidän siitä kovasti. Eminem on yksi suosikeistani.”
Vai niin?
”Cleanin’ Out My Closet on mahtava biisi!” Björn on samaa mieltä.”
Jos punk ei kaatanut Abbaa, jotain lähempää näytti varmasti kaatuvan. Vuonna 1979 Björn ja Agnetha ilmoittivat erostaan. Kahden vuoden sisällä myös Frida ja Benny erosivat. Hämmästyttävää kyllä, he jatkoivat elämäänsä – faniensa ja tiedotusvälineiden juonitteluksi. Eräässä ZigZagin livekatsauksessa vuodelta 1979 kirjataan, että Björn esittelee Agnethan lavalla ”entisenä vaimonani”, mikä vaikuttaa käsittämättömän kiusalliselta. ”Sanoinko tosiaan niin?” hän sanoo järkyttyneen näköisenä.
”Luulen, että se oli enemmänkin ’Ja tämä on tyttö, jonka tunnen hyvin'”, Frida sanoo, mikä vain todistaa, ettei mikään tapa kiertää aihetta voinut koskaan saada tilannetta näyttämään normaalilta.
Frida muistelee omaa tapaansa käsitellä eroa Bennystä: kykenemättömänä lähtemään bändistä hän yksinkertaisesti keksi imagonsa uudelleen. ”Muutin koko tyylini. Leikkasin hiukseni hyvin lyhyiksi, tiedäthän, hyvin piikikkäiksi, ja minusta tuli tavallaan toinen nainen. Joten se ilmeni enimmäkseen näin.”
Koska he olivat tässä vaiheessa tienanneet tarpeeksi rahaa koko elämänsä ajaksi, eikö ollut järkevää tehdä niin kuin kaikki muutkin bändit tekisivät ja lopettaa?
Björn pudistaa päätään: ”Meistä tuntui, että meillä oli jotain niin arvokasta ryhmässä, että vaikka se oli vaikeaa, emme halunneet hajottaa sitä. Ja todistaaksemme sen, teimme parhaita juttujamme sen jälkeen.”
Tämä ”paras juttu” ei tapahtunut eroista huolimatta vaan niiden takia. Abban varhaiset sanoitukset eivät ehkä olleet kovinkaan kummoisia, kuten Bang-A-Boomerang voi todistaa (”Like a bang, a boom-a-boomerang/Dum-de-dum-dum be-dum-be-dum-dum-dum/Oh bang, a boom-a-boomerang/Love is a tune you hum-de-hum-hum”). Mutta kun Björn kiersi ja laajensi englanninkielistä lukemistaan, hän alkoi laajentaa lyyristä palettiaan ja käsitellä rohkeampia ja henkilökohtaisempia aiheita. Yhtye tuli tunnetuksi kyvystään vastustaa iloisia melodioita melankolisilla, jopa masentavilla sanoituksilla. If It Wasn’t for the Nights kiteytti Björnin synkän mielentilan avioeron aikana, diskolaulu, jonka lyriikka on täysin epätoivoinen ja jossa päähenkilö pelkää työpäivän loppua, jolloin hän jää yksin omien ajatustensa kanssa: ”Viime syksynä, kun olin Agnethan kanssa, oli aikoja, jolloin minulla itselläni oli sellaisia öitä”, hän myöntää. ”Sanoitusteni lähtökohtana oli usein fiktio, mutta tuon kappaleen on täytynyt olla lähtöisin siitä.”
Murheelliset ihmissuhteet alkoivat muodostaa perustan monille heidän kappaleilleen, Knowing Me, Knowing You -biisistä aina When All is Said and Done -kappaleeseen, joka on kirjoitettu nimenomaan Fridasta ja Bennystä. Miltä Fridasta tuntui, kun hän joutui laulamaan omasta parisuhteestaan?
”No, kun teit sen, varmistit, että teit sen hyvin ammattimaisesti”, hän sanoo. ”Totta kai sen takana oli paljon tunteita, eikä nauhoittamisen jatkaminen ollut aina helppoa.”
Winner Takes It All -kappaleessa Björn kirjoitti tunnetusti avioerosta kilpailutoimintana, jossa on voitokkaita voittajia ja kaatuneita uhreja. Sitä, että hän sitten järjesti entisen vaimonsa laulamaan kappaleen, on joskus pidetty sadistisena tekona, vaikka hän on eri mieltä: ”Ei suinkaan. Luulen, että hän rakasti noita sanoja.”
”Hän rakasti”, Frida myöntää. ”Ja muista, että se laulu oli niin monille ihmisille, ei vain Björnille ja Agnethalle.”
”Ja se oli fiktiota, muista”, Björn sanoo. ”Meidän avioerossamme ei ollut voittajia.”
Tribuuttibändit (Björn Again), cover-versiot (Erasure) ja hitti-musikaalit (Mamma Mia) saattavat pitää Abban julkisuudessa, mutta juuri tämä emotionaalinen syvyys on pitänyt bändin ihmisten sydämissä. Huippuaikoinaan epämuodikas Abba on levyttämisen lopettamisensa jälkeen hiljalleen siirtynyt pois siitä, että se olisi nautinto, jonka ihmiset luokittelevat ”syylliseksi”. Nykyään muusikot Björkistä Noel Gallagheriin ylistävät heitä mielellään. Silti vaikuttaa epätodennäköiseltä, että heitä tullaan koskaan pitämään samassa arvossa kuin heidän sankareitaan, Beatlesia tai Beach Boysia – ei kuitenkaan niin, että se tuntuisi haittaavan heitä.
”Luulen, että ruotsalaisina meillä on hyvin maanläheinen tapa tarkastella itseämme ja sitä, mitä teemme”, Frida sanoo. ”Meillä ei ole koskaan ollut mitään, miten sitä sanotaankaan … ylimielisyyttä?”
”Ruotsista tullessamme meitä pidettiin aina ulkopuolisina, emme koskaan kuuluneet siihen skeneen”, Björn sanoo.
”Luin hiljattain Graham Nashin Wild Tales -kirjan”, Frida lisää, ”ja verrata elämäämme, kirjoittamaamme musiikkia ja kiertueitamme siihen.” Hän alkaa nauraa. ”Se on vain niin täysin erillään siitä skenestä, mutta se oli erittäin mielenkiintoinen kirja. Hän kirjoittaa todella avoimesti huumeista – kaikenlaisista huumeista – ja oletan, että se oli se ympäristö siellä ja silloin. Mutta me emme eläneet siinä.”
Onko kuitenkin ilahduttavaa nähdä, että heidän musiikkiaan vähitellen arvostetaan uudelleen ”viileämpien” artistien toimesta?
Björn näyttää hämmentyneeltä: ”Täytyy sanoa, että minuun on aina tehnyt paljon suuremman vaikutuksen se, että miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ostavat levyjäsi. Minulle ei ole mitään vertailukohtaa.”
Frida: ”Täytyy sanoa, että se tuntuu tyydyttävältä, että meitä pidetään näin, että meitä pidetään parhaana pop-yhtyeenä ikinä, minusta se on ihana kuulla.”
Pysyvätkö he modernin popin perässä? ”Kuulen silloin tällöin todella hyvän pop-kappaleen”, Björn sanoo: ”Katy Perryn ROAR, rakastan sitä! Poker Face … oh! Mikä biisi! Ja Rolling in the Deep … oh!”
Se saa hänet kateelliseksi, kun hän kuulee hyvän kappaleen? Tai ainakin kilpailukykyiseksi? ”Voi, kateellinen, ehdottomasti! Mutta ymmärrän, että popmusiikin kirjoittaminen on nuoren miehen tai naisen työtä”, Björn sanoo.
Juuri tämä oivallus on saanut yhtyeen kieltäytymään lukuisista tarjouksista – joidenkin mukaan jopa miljardin dollarin suuruisista – uudistumisesta. Björn uskoo, että fanit pettyisivät lopulta nähdessään neljä ikääntynyttä muusikkoa lavalla. Mutta koska bändi on ennen kaikkea studiobändi, olen usein ihmetellyt, mikseivät he levytä yhdessä. Näkymä vanhemmasta ja viisaammasta Abba-levystä on kutkuttava.
”Tästä on vaikea puhua, koska silloin kaikki uutiset ovat: ’Abba aikoo levyttää uuden kappaleen!'” Frida sanoo. ”Mutta niin kauan kuin pystymme laulamaan ja soittamaan, niin miksipä ei? Haluaisin mielelläni, mutta se riippuu Björnistä ja Bennystä.”
Viime vuonna Agnetha sanoi, että hänkin tekisi sen mielellään. Voisiko tämä olla heidän viimeinen mahdollisuutensa, ennen kuin – yhtä heidän omaa lauluaan lainatakseni – aika lipuu heidän sormiensa välistä? ”Mitään ei ole suunniteltu, ja sen pitäisi olla jotain aivan erityistä”, Björn sanoo ”Mutta kyllä, miksipä ei?”
Myöhemmin illalla Björn ja Frida osallistuvat bändin kunniaksi järjestettäviin juhliin Tate Modernissa. Abba The International Party juhlistaa 40 vuotta yhtyeen Euroviisuvoitosta ja keskittyy hulluihin asuihin ja siihen pysyvään vetovoimaan, jonka ansiosta Dancing Queen on aina ensimmäisenä kappaleena jokaisen järkevän hää-DJ:n soittolistalla. Tapahtuma toi kuitenkin mieleeni myös jotain, mitä Björn sanoi, kun kysyin, tuntuiko hänestä koskaan perverssiltä kirjoittaa sydänsuruisia ja epätoivoisia laulujaan näin iloiseen musiikkiin.
”Abban musiikki ei ole niin iloista”, hän sanoi. ”Se saattaa kuulostaa iloiselta jollakin oudolla tavalla, mutta syvällä sisimmässään se ei ole iloista musiikkia. Siinä on sellainen pohjoismainen melankolinen tunne. Se, mikä hämää, on tyttöjen äänet. Se on mielestäni yksi Abban salaisuuksista. Jopa silloin, kun olimme oikeasti aika surullisia, kuulostimme aina riemukkailta.”
Waterloo Deluxe Edition, Gold 3CD Collector’s Edition ja Official Photobook ovat nyt saatavilla.
– Abba: Euroviisuista jakoon – kuvina
{{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{{topRight}}
{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Abba
- Pop ja rock
- Ruotsi
- Eurooppa
- esittelyt
- Jaa eteenpäin. Facebook
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä