Abd al-Rahman ibn Hisham syntyi vuonna 1778. Setänsä Suleiman Marokon kuoleman jälkeen Abd al-Rahman julistautui Marokon sulttaaniksi Fesissä 30. marraskuuta 1822. Hänen valtakautensa alkoi myrskyisänä aikana, jolloin monet Marokon aatelissuvut ja maaseudun heimoyhteisöt pyrkivät saamaan enemmän valtaa pois keskustasta, ja hän käytti suuren osan valtakautensa alkupuoliskosta kapinoiden murskaamiseen.
Sulttaaniksi noustuaan sulttaanin talous oli sekaisin. Kun maa oli sekaisin, keskushallinto (Makhzen) ei pystynyt keräämään juurikaan tavanomaisia veroja. Abd al-Rahman kääntyi ulkomaankauppaan, jonka edellinen sulttaani oli katkaissut, keinona kerätä tullituloja, ja alkoi neuvotella useita kauppasopimuksia eri eurooppalaisten valtojen kanssa. Abd al-Rahman päätti myös elvyttää barbaarisen merirosvouksen instituution toivoen voivansa näin täydentää kassaansa, mutta tämä johti vastakkainasetteluihin Euroopan valtojen kanssa, kun britit saartoivat Tangerin vuonna 1828 ja itävaltalaiset pommittivat Larachea, Asilahia ja Tetouania vuonna 1829. Viimeinen marokkolaisen kaupungin pommitus kostoksi merirosvouksesta tapahtui vuonna 1851 Saléssa.
Hän oli taitava johtaja ja hallintomies ja kykeni rakentamaan julkisia töitä ja infrastruktuuria. Hän joutui kuitenkin kamppailemaan sisäisten ristiriitojen kanssa ja joutui tukahduttamaan kapinoita useita kertoja: 1824-1825, 1828, 1831-1832, 1843, 1849, 1852, 1853 ja 1857-1858. Hän onnistui kuitenkin aina rauhoittamaan aateliset ja tyytymättömät.
Vaikein ulkomainen uhka Marokolle oli kuitenkin Ranska, joka oli aloittanut maihinnousunsa naapurimaa Algeriaan vuonna 1830. Abd al-Rahman kiidätti marokkolaiset joukot ylös puolustamaan Tlemceniä, mutta ne heitettiin takaisin ja ranskalaiset valtasivat Tlemcenin vuonna 1832. Abd al-Rahman tuki Abd al-Qadir al-Jaza’irin johtamaa jatkuvaa sissivastarintaa Algeriassa, vaikkakin vain varovaisesti, koska hän ei halunnut Ranskan kostavan. Marokon rajaheimot jatkoivat kuitenkin Abd al-Qadirin aktiivisempaa tukemista, mikä sai ranskalaiset käynnistämään omia iskujaan rajan yli ja perustamaan etuvartioasemia Marokon alueelle, mikä vain kiihdytti reaktioita Marokossa ja lisäsi epäsäännöllistä rajasotaa. Ranskalaiset vaativat Marokkoa lopettamaan Abd al-Qadirin tukemisen ja luovuttamaan itäiset rajamaat Ranskan hallintaan, ja vuonna 1844 käynnistyi Ranskan ja Marokon välinen sota. Sota ei sujunut sulttaanin kannalta hyvin. Ranskan laivasto pommitti Mogadoria (Essaouira) ja Tangeria, ja Abd al-Rahmanin pojan Moulay Muhammadin johtama Marokon armeija kärsi ratkaisevan tappion ranskalaisille Islyn taistelussa elokuussa 1844. Abd al-Rahman joutui lokakuussa 1844 suostumaan nöyryyttävään Tangerin sopimukseen, jossa peruutettiin tuki al-Qadirille, vähennettiin rajavartiostoja ja alistettiin Marokon ja Algerian raja muutettavaksi. Maaliskuussa 1845 allekirjoitettiin Lalla Maghnian sopimus, jossa Marokon raja rajattiin lännemmäksi, lähemmäs Moulouya-jokea.
Sopimukset pahensivat Marokon sisäistä tilannetta, joka muuttui yhä epävakaammaksi, kun Abd al-Rahmania syytettiin siitä, että hän oli taipunut liian nopeasti Ranskan vaatimuksiin. Abd al-Rahman itse asiassa hylkäsi aluksi Lalla Maghnian sopimuksen syyttäen siitä neuvottelijoitaan, mutta joutui lopulta ratifioimaan sen. Armeijan yksiköt ja maaseudun heimot pohjoisessa ja idässä, jotka olivat jo periaatteessa hallitsemattomia, alkoivat nostaa kapinoita, jotka murskattiin vain vaivoin. Sen jälkimainingeissa Abd al-Rahmanin ja Abd al-Qadirin välit katkesivat.
Vuonna 1856 Mulai Abd al-Rahman perusti Zraqtenin soukin Korkean Atlaksen pohjoispuolelle, mikä lisäsi aluetta eteläisessä Marokossa, jota hallitsivat Glaouit, jotka olivat eri eteläisiä alueita 1700-luvulta Marokon itsenäistymiseen vuonna 1956 hallinneet Caidit, jotka alunperin asettuivat asettuakseen alun perin Telouetiin perustamaan soukkia. He verottivat Saharasta ja Tafilaltin alueilta tulevia karavaanareita sekä paikallisesti myytäviä tavaroita.
Marrakeshin Agdal-puutarha, kasteltu puutarha, jonka alun perin Almoravidit perustivat 1200-luvulla ja jota laajennettiin Saadien aikana, uudistettiin, metsitettiin uudelleen ja ympäröitiin valleilla Mulai Abd al-Rahmanin valtakaudella.
Abd al-Rahman kuoli Meknesissä 28. elokuuta 1859. Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa, Marokon sulttaani Mohammed IV.
Pitkän valtakautensa aikana hän osoittautui päteväksi aikakaudella, jolloin Afrikkaa kolonisoivat vahvemmat eurooppalaiset valtiot. Hän pystyi pysymään itsenäisenä ja säilyttämään rajansa luovuttamatta maata. Hän myös allekirjoitti tarvittavat sopimukset vahvistaakseen uskomuksiaan.