Abolitionistisella liikkeellä tarkoitetaan yleensä orjuuden vastaista järjestäytynyttä kansannousua, joka kasvoi 30 vuotta ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa. Orjuutta oli kuitenkin ollut Yhdysvalloissa jo siirtomaiden perustamisesta lähtien, ja jotkut ihmiset taistelivat käytännön lakkauttamisen puolesta sen perustamisesta lähtien. Uskonnolliset ryhmät vaativat orjuuden lopettamista jo kauan ennen Amerikan vallankumousta, ja ennen kuin 13. lisäys lopetti orjuuden virallisesti vuonna 1865, orjuuden lakkauttamiseen tähtääviä kansannousuja tuli aaltoina. Monille amerikkalaisille orjuus oli kuitenkin enemmän kuin pelkkä käytäntö – se oli elämäntapa. Ihmiset sekä pohjoisessa että etelässä taistelivat abolitionisteja vastaan. Monet pitivät orjuutta osana luonnonjärjestystä, ja he uskoivat, että kaikki pyrkimykset orjuuden lopettamiseksi jakaisivat kansakuntaa ja tuhoaisivat maan talouden.
Tasavallan alkuvuosina kongressi hyväksyi joitakin lakeja, jotka tukivat abolitionistien tavoitteita. Se hyväksyi esimerkiksi lakeja, jotka estivät amerikkalaisia myymästä orjia muihin maihin. Kongressi yritti myös lopettaa orjien kaltoinkohtelun heidän kuljetuksensa aikana Afrikasta. Silti 1830-luvulla Yhdysvalloissa oli noin kaksi miljoonaa orjaa – lähes neljä kertaa enemmän kuin vuonna 1776, jolloin maa julistautui itsenäiseksi. Sitten abolitionistit alkoivat järjestäytyä. He perustivat orjuuden vastaisia yhdistyksiä, jotka laativat vetoomuksia, joissa vaadittiin orjuuden lopettamista, ja lähettivät ne kongressiin. He pitivät puheita ja konferensseja edistääkseen asiaansa.
Vuonna 1833 abolitionistinen liike muuttui aggressiivisemmaksi. William Lloyd Garrison teki valtavan vaikutuksen suurelta osin The Liberator -julkaisunsa kautta. Garrison perusti Amerikan orjuudenvastaisen yhdistyksen (American Anti-Slavery Society) ja julisti ihmisten orjuuttamisen moraaliseksi paheksunnaksi; hän ja hänen ryhmänsä edistivät tavoitteitaan väkivallattomien protestimenetelmien avulla. He pitivät julkisia puheita, tuottivat orjuudenvastaista kirjallisuutta ja boikotoivat puuvillaa ja muita orjatyövoimaan perustuvia tuotteita. Garrisonin tavoitteena ei kuitenkaan ollut pelkästään orjuuden lopettaminen, vaan myös ennakkoluulojen poistaminen ja rotujen välisen oikeudenmukaisuuden edistäminen. 1840-luvulla abolitionistit perustivat poliittisia puolueita ja jatkoivat taistelua rotujen tasa-arvon puolesta. Garrisonin tavoin he väittivät, että ihmisorjuus oli paitsi moraalitonta myös sopimatonta maalle, joka oli perustettu vapauden lupaukselle.
Taistellessaan oikeudenmukaisuuden nimissä abolitionisteilla oli voimakas vaikutusvalta. Kannattamalla kansalaisoikeuksia he muuttivat maan poliittista ilmapiiriä. Sekä valkoiset että mustat liittyivät liikkeeseen, vaikka heillä oli erilaiset tavoitteet ja ajatukset. Kaikki valkoiset abolitionistit eivät uskoneet, että mustat olivat tasavertaisia valkoisten kanssa. Valkoiset aktivistit pyrkivät rajoittamaan huomionsa orjuuden lopettamiseen, kun taas mustat aktivistit pyrkivät todennäköisemmin tarttumaan laajempaan kysymykseen rotujen välisen tasa-arvon edistämisestä.
Viime vuosina abolitionismia tutkivat historioitsijat ovat tutkineet mustien aktivismin vaikutusta. Perinteisesti historioitsijat ovat vähätelleet sen merkitystä, mutta yhä useammat nykytutkijat uskovat, että se oli liikkeen kannalta ratkaisevan tärkeää. Manisha Sinha sekä eräät Karibian alueen historioitsijat, jotka korostavat Haitin orjakapinan vaikutusta ja tutkivat orjakapinoiden roolia Karibialla, uskovat, että mustat aktivistit loivat pohjan laajemmalle taistelulle ja loivat periaatteita ja käytäntöjä, joita käytettiin myöhemmissä uudistusliikkeissä.