Olin 16-vuotias.
Mulle annettiin uusi nimi ja sitten minut huumattiin. En pitänyt tiputuksesta. Isäni piti minua kädestä kiinni, mutta aloin tulla todella levottomaksi. He nostivat lääkeannostani ja veivät minut pois. Minulla oli niin kylmä, että he antoivat minulle huovan. Laskin takaperin 100:sta…99:stä…98:sta…
Loppu.
Ensimmäisen vauvani elämän loppu.
Minusta oli aina outoa, kun olin raskaana esikoisellani, koska ihmiset kysyivät aina: ”Onko tämä sinun esikoisesi”? Vihasin tuota kysymystä. En osannut vastata.
”Öö, ei, minä tapoin ensimmäisen lapseni, tämä on toinen.” Se ei toimisi. ”Ensimmäinen on taivaassa.” Sekään ei toimisi, ihmiset luulisivat, että sain keskenmenon. Päädyin siihen: ”Tämä on mieheni ja minun ensimmäinen.”
Abortistani on 23 vuotta. Vaikka minulle on annettu anteeksi ja minut on vapautettu siitä orjuudesta, jossa aikoinaan olin, muistot tuosta ajasta elämässäni ja kohtalokkaasta päätöksestäni sattuvat yhä niin syvästi muistettaessa.
En koskaan unohda sitä, kun soitin kertoakseni isälleni, että olin raskaana. Hän oli niin kiltti ja rakastava minua kohtaan. En myöskään koskaan unohda sanoja isoäitini suusta, kun kerroin hänelle saman asian: ”Minä huolehdin siitä”. Mitä? ”Ei, minä pidän vauvan.”
Kolme kuukautta myöhemmin hän oli hoitanut ”sen”.
Kolme kuukautta, jotka olin raskaana ollessani 16-vuotias, olivat luultavasti elämäni kolme vaikeinta kuukautta. Olin hyvin sairas, tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja minua revittiin suuntiin, joihin en ollut valmistautunut. Kaikilla oli ratkaisu ”ongelmaani”, mutta kukaan ei halunnut kuulla minun ratkaisuani. Halusin pitää vauvan… aluksi. Ajattelin, että voisin mennä naimisiin ja perustaa perheen. Keskusteltuani muiden kanssa ja heidän kerrottuaan minulle, kuinka jäisin paitsi niin tärkeistä asioista, jos saisin vauvan, kuten tanssiaisista, ajattelin, että olisi parempi, jos antaisin vauvan jollekin, joka ei voi saada lapsia. Ei, ihmiset eivät pitäneet siitäkään ajatuksesta. Tänä aikana äitini poistui täysin tilanteesta. Hän melkein turtui koko asiaan. Hänellä oli omat demoninsa hoidettavana eikä hän pystynyt käsittelemään minun demoniani. Isäni, ihana isä, oli päättänyt, että abortti oli luultavasti parempi vaihtoehto. En usko, että hän todella uskoi siihen, mutta hänellä oli omat paineensa. Yksi ihminen elämässäni jopa halusi lapsen itselleen, mutta en voinut sietää sitä ihmistä kasvattamassa lastani. Mainitsinko, että isoäitini, jota pidin ”parhaana ystävänäni”, lakkasi puhumasta minulle tänä aikana? Hän ei edes katsonut minua. Viimeinen pisara oli, kun toinen isoäitini tuli käymään luonani. Hän vakuutti minut siitä, että abortti olisi todella paras päätös. Hän puhui minulle niin ystävällisesti ja osoitti minulle rakkautta. Kaipasin siinä vaiheessa epätoivoisesti merkkejä siitä, että olin rakastettava, joten suostuin heti siinä vaiheessa tekemään abortin.
Menin tapaamaan lääkäriä, joka tekisi abortin. Hänellä oli otsaa sanoa minulle, että ”vain hölmö tekee saman virheen kahdesti”. Hän vaikutti niin viisaalta… Kuinkahan monta virhettä hän on tehnyt elämänsä aikana?”
”Toimenpidettä” edeltävänä iltana pyysin vauvaa antamaan minulle anteeksi. Pitelin vatsaani ja itkin.
Päivä koitti ja isäni saattoi minut sairaalaan. Kyllä, sairaalaan, ei paikalliseen aborttiklinikkaan. Lääkäri ajatteli, että pärjäisin paremmin sairaalassa, jossa minut voitaisiin totaalisesti tainnuttaa… huumata tajuttomaksi. Hän jopa muutti nimeni, jotta ei olisi mitään merkintöjä siitä, että olin tehnyt abortin… Minulla oli melko nimekäs perhe. Sinä iltapäivänä en tehnyt aborttia, Sandy Charles teki sen. Sandy Charles luopui toivosta sinä päivänä… Sandy Charles antoi heidän työntää neulan käsivarteensa, huumeet suoniinsa ja murhaajan hänen yksityisalueelleen. Sandy Charles tarjosi lapsensa teurastettavaksi.
Nukuin kaksi päivää. Kun heräsin, olin isoäitini luona, sen, joka ei ennen suostunut puhumaan minulle, mutta nyt tarjoili minulle paahtoleipää hymyillen. Olin muuttanut hänen luokseen… se oli parempi niin. Söin paahtoleipää. Abortistani ei puhuttu koskaan mitään. Oli uusi päivä. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Kiihkeän fluoresoivan valon alla
hän tarjosi kättään minulle pideltäväksi
hän tarjosi vakautta ja rauhallisuutta
ja minä puristin hänen kämmentään
nipposen läpi-pull wincing
my smile unconvincing
on that sterile battlefield that sees
only casualties
never sankareita
my heart hit absolute zero
-Ani Difranco
It was my senior year of college. Kyyneleet valuivat pitkin kasvojani, kun kaaduin polvilleni nyyhkyttäen ja huudahdin Herralle: ”Mikä minua vaivaa?! Olen pohjalla enkä voi mennä enää alemmas. Ole kiltti ja auta minua.” Pimeys hiipi kaikkialle henkeeni, ja olin uupunut. Silmäni himmenivät, ja luuni pystyivät tuskin pitämään lihaani pystyssä. Olin epätoivon kuopassa.”
”Minä odotin kärsivällisesti Herraa; hän kääntyi minun puoleeni ja kuuli huutoni…”
Halusin ryhtyä neuvonantajaksi ja tarvitsin kokemusta ansioluettelooni. Tiesin pienen paikan noin kahden korttelin päässä asunnostani, joka voisi antaa minulle harjoittelupaikan. Kun luin heidän hakemustaan, yksi kysymyksistä pisti silmään: ”Mitä tiedät abortista?”. Ajattelin itsekseni: ”En mitään… hmmm… minun on parasta hankkia siitä kirja.” Kyllä, olin niin välinpitämätön. Löysin kirjan nimeltä Forbidden Grief, The Unspoken Pain Of Abortion (Kielletty suru, abortin puhumaton kipu) ja ryhdyin lukemaan sitä, jotta voisin kirjoittaa vastauksen hakemuskysymykseen. Menin pieneen kahvilaan, istuin mukavaan tuoliin muistikirja ja kynä valmiina tekemään muistiinpanoja. Sinä päivänä muste ei kuitenkaan täyttänyt paperia, vaan kyyneleet. Tulin kasvokkain piilotetun tuskani kanssa.
”Hän nosti minut pois limaisesta kuopasta, mudasta ja suosta…”
Palasin takaisin pieneen paikkaan, joka sijaitsi kahden korttelin päässä asunnostani. Se sattui olemaan kriisiraskausklinikka. Se sattui myös olemaan paikka, jossa oli ihana, ystävällinen, lempeä ja rakastava nainen, joka neuvoi abortin jälkeisiä naisia. Kerroin hänelle: ”Luulen, että Herra haluaa minun käsittelevän aborttini.” Hän otti minut siipiensä suojaan, kun kävimme läpi raamattututkimuksen Forgiven and Set Free. Hän antoi minulle turvallisen paikan kokea häpeilemättä kaikki tunteeni – kieltäminen, viha, masennus… (kyllä, olin täydellinen esimerkki surun vaiheista). Pystyin myöntämään syntini, suremaan menetystäni ja hyväksymään anteeksiannon ja armon. Tunsin vihdoin, että jalkani alkoivat asettua jonkin… jonkun todellisen päälle.
”Hän asetti jalkani kalliolle ja antoi minulle lujan paikan seisoa…”
Voin halata naisia. Ha! Tiedän, että se kuulostaa hassulta, mutta se on yksi niistä tavoista, joilla minut parannettiin. Osa tuskaani kuului epäluottamus naisia kohtaan, ja jos joku yritti halata minua, vaikka ystävä, jäykistyin. Olin niin muurautunut. Jos nyt joskus tapaatte minut, antakaa minulle suuri halaus, niin sulan. Pystyn myös katsomaan elämänmyönteisiä mainoksia poistumatta huoneesta. Voin hymyillä nähdessäni pieniä lapsia kyynelehtimisen sijaan. Voin täysin syleillä omia lapsiani tietäen, että on ihan ok nauttia heistä, Jumala ei rankaise minua aborttisynnistäni – Jeesus Kristus otti jo tuon rangaistuksen puolestani ristillä. Olen vapaa. Tiedättekö mitä muuta? Voin kertoa tarinani. Minua peittää armo ja suojelus… Minua rakastetaan ja minulle annetaan anteeksi. Häpeä, jota kerran kannoin, makaa ristin juurella; Saatanalla ei ole valtaa minuun. Jumala on ainoa, jolla on valta kertoa minulle, kuka olen… ja minä olen Hänen.”
”Hän pani suuhuni uuden laulun, ylistyslaulun meidän Jumalallemme. Monet näkevät sen ja pelkäävät ja luottavat Herraan.” Psalmi 40: 1-3
Eräänlaisena lisäyksenä haluan jakaa kauniin ja syvällisen asian, jonka Jumala teki minulle. Yksi asia, jonka todella halusin tietää, oli vauvani sukupuoli, jotta voisin antaa hänelle nimen. Herra antoi minulle unen. Unessani vaaleatukkainen, kirkkaansinisilmäinen, noin seitsemän tai kahdeksanvuotias poika halasi minua ja sanoi, että kaikki on hyvin. Sanoin hänelle, että olin pahoillani, mutta hän vain sanoi, että kaikki oli hyvin ja että hän näkisi minut vielä jonain päivänä. Hänen nimensä oli David.
”Hän parantaa murtuneet sydämet ja sitoo heidän haavansa”. Psalmi 147:3