Osmanien valtakunta aloitti järjestelmällisen maareformiohjelman 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kaksi uutta lakia olivat vuoden 1858 maarekisteröintilaki ja vuoden 1873 vapautuslaki.
Vuotta 1858 ennen Palestiinassa, joka tuolloin kuului Osmanien valtakuntaan vuodesta 1516 lähtien, maata viljelivät tai asuttivat pääasiassa talonpojat. Maanomistusta säätelivät maalla asuvat ihmiset tapojen ja perinteiden mukaisesti. Yleensä maa oli kylän asukkaiden yhteisomistuksessa, vaikka maa saattoi olla yksittäisten henkilöiden tai perheiden omistuksessa.
Vuonna 1858 Ottomaanien valtakunnassa otettiin käyttöön vuoden 1858 Ottomaanien maasäännöstö, joka velvoitti maanomistajat rekisteröimään omistusoikeuden. Lain taustalla oli kaksi syytä. (1) lisätä verotuloja ja (2) harjoittaa suurempaa valtion valvontaa alueella. Talonpojat eivät kuitenkaan nähneet tarvetta rekisteröidä valtauksiaan useista syistä:
- maanomistajat joutuivat suorittamaan asepalveluksen ottomaanien armeijassa
- yleinen vastustus ottomaanien valtakunnan virallisia määräyksiä vastaan
- verojen ja rekisteröintimaksujen välttely ottomaanien valtakunnalle
rekisteröintiprosessi itsessään oli altis virheelliselle rekisteröinnille ja manipuloinnille. Kylän asukkaiden yhteisesti omistama maa päätyi rekisteröidyksi yhdelle kyläläiselle, ja kauppiaat ja paikalliset ottomaanien hallintovirkamiehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja rekisteröivät suuria maa-alueita omiin nimiinsä. Tuloksena oli maata, josta tuli sellaisten ihmisten laillista omaisuutta, jotka eivät olleet koskaan asuneet maalla, kun taas talonpojat, jotka olivat asuneet siellä sukupolvien ajan, säilyttivät omistuksensa, mutta heistä tuli poissaolevien omistajien vuokralaisia.
Vuoden 1856 emansipaatiouudistusasetuksen ja vuoden 1869 kansalaisuuslain tulkittiin antavan juutalaisille oikeuden omistaa maata ottomaanien Syyriassa omalla nimellään. Tämän lain muuttaminen (muutos tapahtui samaan aikaan kuin afrikkalaisten vapauttaminen Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa ja Venäjän maaomistusluokan orjuudessa pitämien maaorjien vapautus Venäjällä) oli osa maailmanlaajuista 1800-luvun liikettä kohti emansipaatiota ja sorrettujen vähemmistöjen kansalaisoikeuksia. Tämä vuoden 1873 maallinen maareformilaki/kansalaisoikeuksia koskeva laki sekoitettiin yleisesti uskonnolliseen lakiin, ja sitä pidettiin ”islamin nöyryytyksenä, että juutalaisten pitäisi omistaa osa muslimien ummasta”. Uskonnollisen ja maallisen lain sekoittaminen teki (vuonna 1873 päättyneistä) laeista, jotka vastustivat juutalaisten maanomistusta, ”uskonnollisia lakeja”.
Seuraavien vuosikymmenten aikana maa keskittyi yhä harvempiin käsiin; talonpojat jatkoivat maanviljelyä ja antoivat maanomistajille osan sadosta. Tämä johti sekä palestiinalaisnationalismin lisääntymiseen että kansalaislevottomuuksiin. Samaan aikaan alueelle virtasi yhä enemmän juutalaisia maahanmuuttajia, jotka eivät rajoittuneet kaupunkeihin, joissa heidän keskittymisensä tarjosi jonkinlaista suojaa vainoamiselta. Nämä uudet juutalaiset tulivat toivoen voivansa luoda uuden tulevaisuuden siinä, mitä he pitivät esi-isiensä kotimaana. Palestiinaan suuntautuvaa juutalaisten siirtolaisuutta tukemaan perustetut järjestöt ostivat myös maata poissa olevilta maanomistajilta. Juutalaiset siirtolaiset asettuivat sitten asumaan maalle, ja joskus he korvasivat siellä jo asuneet talonpojat. Juutalaisten siirtolaisten tasainen tulo vuodesta 1882 lähtien johti useisiin talonpoikaiskapinoihin, jotka on kirjattu jo vuosilta 1884-1886.