Pieneltä joukolta aikuisia kerättiin arkipäivän omaelämäkerrallisia tapahtumia neljän kuukauden aikana. Tämän jälkeen tehtiin viisi muistitestiä, jotka ulottuivat 212 vuoden ajalle. Tunnistamismuisti, ajallinen järjestys ja ajoitustarkkuus heikkenivät sitä mukaa, kun testattavat tapahtumat etääntyivät. Alkuperäisten kohteiden tunnistustarkkuus oli korkealla tasolla koko tutkimuksen ajan, kun taas muiden kuin tapahtumakohtaisten, foliomuotoisten kohteiden väärä tunnistaminen lisääntyi 1-3 kuukauden viiveen jälkeen. Tunnistustarkkuutta koskevat luottamusarviot pysyivät johdonmukaisesti korkeina kaikissa testeissä, vaikka tunnistustarkkuus heikkeni. Kalvokohteiden lisäanalyysit osoittivat, että muiden kuin tapahtumien väärä tunnistaminen omiksi muistoiksi liittyi positiivisesti kalvojen ja niiden alkuperäisten tallenteiden semanttiseen samankaltaisuuteen, joista ne oli rakennettu. Kaiken kaikkiaan tiedot tukevat hypoteesia, jonka mukaan samat omaelämäkerralliset skeemat selittävät todellisten tapahtumien oikean tunnistamisen, tiettyjen ei-tapahtumien väärän tunnistamisen omiksi muistoiksi, muiden ei-tapahtumien oikean hylkäämisen ja liiallisen luottamuksen oman elämän ”tosiasioihin”.