Rosenbaum käytti termiä ”Acid Western” kuvaamaan ”vaalittua vastakulttuurin unelmaa” 1960- ja 1970-luvuilta, ”joka liittyi Monte Hellmanin, Dennis Hopperin, Jim McBriden ja Rudy Wurlitzerin kaltaisiin ihmisiin sekä Greaser’s Palacen kaltaisiin elokuviin; Alex Cox tarttui johonkin samankaltaiseen 1980-luvulla Walkerin kanssa”.
Hollywood-ohjaaja William A. Wellmanin lännenelokuvat saattoivat olla genren varhainen vaikuttaja. The Ox-Bow Incident (1943) ja Yellow Sky (1948) esittävät hahmoja, jotka joutuvat astumaan ulos yhteiskunnasta ja ottamaan kantaa sitä vastaan. Erityisesti Yellow Sky pohjusti monia elementtejä, joita ohjaaja Monte Hellman poimi kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
Monte Hellmanin kulttielokuvaa The Shooting (1966) voidaan pitää ensimmäisenä Acid Westerninä. Elokuvan pääosissa nähdään Will Hutchins, Warren Oates ja nuori Jack Nicholson, ja sen rahoitti nimettömänä Roger Corman. The Shooting kumoaa länkkärielokuvan tavanomaiset painopisteet vangitakseen pelon ja epävarmuuden tunteen, joka leimasi 1960-luvun lopun vastakulttuuria. Hellman jatkoi nopeasti elokuvalla Ride in the Whirlwind (1966). Käsikirjoittaja Rudolph Wurlitzeria pidetään ”eniten vastuussa tämän genren tutkimisesta, sillä hän on käytännössä keksinyt sen itse 60-luvun lopulla ja auttanut sitten vaalimaan sitä muiden käsikirjoituksissa”, kuten McBriden Glen ja Randa, Hellmanin Two-Lane Blacktop, Coxin Walker ja Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid. Wurlitzer työskenteli Gone Beaverin käsikirjoituksessa, jota Rosenbaum kuvailee Jim McBriden ”visionääriseksi käsikirjoitukseksi”. Kyseessä oli erittäin kunnianhimoinen, suuren budjetin lännenelokuva Amerikan varhaisista ansanpyytäjistä ja intiaaneista, jota varten keksittiin lähes keksitty kieli, ”ansanpyytäjien puhe”. Elokuva keskeytettiin päivää ennen tuotantoa. Wurlitzerin tuottamaton 1970-luvun käsikirjoitus Zebulon inspiroi Jarmuschin elokuvaa Dead Man. Wurlitzer muutti käsikirjoituksensa myöhemmin romaaniksi The Drop Edge of Yonder.
Rosenbaum kutsuu Dead Mania Acid Westernin ”paljon viivästyneeksi täyttymykseksi”, joka ”muotoilee kylmäävän, raakalaismaisen rajaseuturunouden perustellakseen hallusinoidun ohjelmansa”. Viime aikoina Jan Kounenin Blueberry vuodelta 2004 on mainittu esimerkkinä genrestä.