Sean Clarke
Olen kärsinyt yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä suurimman osan elämästäni, ja nyt kahdenkymmenenkahdeksanvuotiaana olen vasta viime vuosina tarkastellut uudelleen sitä, miten näen huoleni ja pelkoni. Pitkän aikaa olin huolissani melkein kaikesta, oli vaikeaa edes mennä kouluun, korkeakoulu oli vielä pahempi, ja työpaikan hakeminen tuntemattomien ihmisten parissa oli kauhistuttavaa. Tuntui siltä, että ahdistus hallitsisi ikuisesti jokapäiväisen elämäni jokaista osa-aluetta.
Ja niin taistelin vuosia huolen kanssa ja fantasioin siitä, että jonain päivänä olisin jonkinlainen terminaattori, joka ei tunne mitään tunteita, pelkoa tai masennusta. Samalla kun työstin kehoani tullakseni Schwarzeneggerin kaltaiseksi, mieleni pysyi horjuvana, eikä pelko koskaan oikeastaan hävinnyt. Itse asiassa seitsemänvuotiaasta lähtien olin ujo, hermostunut ja näytin olevan jatkuvassa hämmennyksen ja mielen sumun tilassa. Tiesin kuitenkin, että aikuistuttuani olisin täysin erilainen ihminen. Olisin itsevarma, pystyisin pitämään yllä keskustelua ja järjestäisin elämäni niin, että minulla olisi vain vähän asioita, joista huolehtia. Olisin vahvempi.
Eteenpäin vuoteen 2018, eikä mieleni ole oikeastaan muuttunut lainkaan. Saan edelleen ahdistavia ajatuksia, joudun edelleen välillä pakottamaan itseni puhumaan ihmisten kanssa, eikä elämäni ole järjestetty jollain täydellisellä tavalla, joka ei saa minua huolestumaan. Olen edelleen huolissani. Ainoa asia, joka on muuttunut, on näkökulmani, ja siksi uskon nyt, että on niin tärkeää työstää näkökulmaansa.
Joskus ajattelemme, että tulee aika, jolloin olemme vihdoin immuuneja ahdistukselta ja huolesta. Ehkä olemme katsoneet liikaa satuja, onhan Tuhkimo elänyt onnellisena elämänsä loppuun asti, eikö niin? Tai niin meille uskotellaan.
Väittäisin kuitenkin, että hän ei…
Väittäisin, että lopputekstien jälkeen hän tuli raskaaksi, kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, riiteli aika ajoin hurmaavan prinssin kanssa, kamppaili vauvan jälkeisen ruumiinkuvansa kanssa ja oli toisinaan ahdistunut siitä, minne hänen elämänsä oli menossa.
Okei, ei ehkä ihan tuossa tarkalleen tässä järjestyksessä, mutta ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan. Lähes kaksikymmentä vuotta kestäneen ahdistuksen ja masennuksen jälkeen tajusin, ettei ole mitään päämäärää, jossa yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen, kuten joskus kuvittelemme. Kuten Tuhkimo, jahtasin loppua, jota ei koskaan edes ollut olemassa. Yritän kai sanoa, että elämä on matka, joka on täynnä onnea ja huolta koko kestonsa ajan, ja alan olla yhä enemmän sinut sen kanssa.
Tämän ymmärtäminen on ollut minulle avainasemassa, kun on kyse ahdistuksen kanssa elämisestä. Minun oli astuttava pois elinikäisistä kuvitelmista ”täydellisestä lopusta” ja aseistettava itseni terveemmällä, realistisemmalla näkemyksellä. Joten vaikka saatat ajatella, että tämä kuulostaa hieman synkältä (ja että haukun Tuhkimoa), haluaisin selittää, miten tämä oivallus on muuttanut ahdistuneisuuttani ja mielialaani kokonaisuutena.
Ensiksikin sen hyväksyminen, että ahdistuneisuus tulee ja menee aina jossakin määrin, on estänyt minua keskittymästä siihen ja tekemästä siitä isompaa juttua kuin sen pitäisi olla. Se sai minut tajuamaan, että jos en lopulta koskaan enää koskaan tuntisi ahdistusta, en olisi ihminen. Saattaisin jopa päätyä kävelemään keskelle tietä iso typerä virne kasvoillani! Tarvitsen ahdistusta, koska siitä voi olla hyötyä. Haasteena on ottaa sen voima pois silloin, kun sitä ei aidosti tarvita.
Ahdistuksen hyväksyminen omaan elämään on kuin hyväksyisi sen, että saattaa sataa, kun yrittää järjestää puutarhajuhlat. Se voi vain tapahtua, se on yksi tunne joka muuntuu ja kutistuu kuten mikä tahansa muukin tunne. Joinakin päivinä saatan herätä ahdistuneena, ja se on ihan okei. Tiedän, että tulee päiviä, jolloin herään ja tunnen itseni luottavaiseksi.
Sen hyväksyminen elämääni on vienyt osan sen vallasta minuun. Sen sijaan, että taistelisin kaikin voimin, yritän nyt tarkkailla sitä sellaisena kuin se on, ohimenevänä tunteena, joka ei määrittele minua ihmisenä. En ole ”onnellinen ihminen” enkä ”ahdistunut ihminen”, vaan uskon, että olen sekoitus tunteita, joilla kullakin on oma käyttötarkoituksensa.
Olen oppinut määrittelemään ihmisenä olemisen paitsi nisäkkääksi, joka seisoo kahdella jalalla, myös olennoksi, joka kykenee tuntemaan monimutkaisen joukon tunteita, minkä näen nyt melko hämmästyttävänä asiana. Joskus jotkut negatiiviset paistaa läpi, mutta elämän matkan varrella voi taata, että auringonpaiste on aina vain nurkan takana myös.
Jos voisin antaa neuvon jollekin, joka käy läpi sitä, mitä minä kävin läpi, se olisi tämä – ole ystävällinen itsellesi. Ota yhteyttä johonkuhun, josta välität, tai Nopanicin kaltaiseen järjestöön, ja muistuta itseäsi siitä, että on täysin ok olla olematta koko ajan kunnossa.
Vietettyään suuren osan elämästään yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa Sean Clarke kirjoittaa nyt blogissaan omista kokemuksistaan ja siitä, mikä on henkilökohtaisesti auttanut häntä: http://projectenergise.com/blog/.