Taas, The Federalistista nro 22:
Kaikki suhteellisuusajattelut ja kaikki oikeudenmukaisen edustuksen säännöt liittoutuvat tuomitsemaan periaatteen, joka antaa Rhode Islandille yhtäläisen painoarvon vallan asteikolla Massachusettsin, Connecticutin tai New Yorkin kanssa ja Delawarelle yhtäläisen äänen kansallisissa neuvotteluissa Pennsylvanian, Virginian tai Pohjois-Carolinan kanssa. Sen toiminta on ristiriidassa tasavaltalaisen hallinnon perusperiaatteen kanssa, joka edellyttää, että enemmistön mielipiteen on voitettava. Sofisti voi vastata, että suvereenit ovat tasa-arvoisia ja että osavaltioiden äänten enemmistö on liittoutuneen Amerikan enemmistö. Mutta tällaiset loogiset taidonnäytteet eivät koskaan kumoa oikeudenmukaisuuden ja terveen järjen selkeitä ehdotuksia. Saattaa käydä niin, että tämä osavaltioiden enemmistö on pieni vähemmistö Amerikan kansasta; eikä kahta kolmasosaa Amerikan kansasta voida pitkään saada keinotekoisten erottelujen ja syllogististen hienovaraisuuksien avulla suostuteltua alistamaan etujaan yhden kolmasosan hallinnoitavaksi ja käytettävissä olevaksi.”
Hamilton inhosi – inhosi – kompromissia, jonka mukaan perustuslakikonventti kiristettiin antamaan jokaiselle osavaltiolle asukasluvultaan sama määrä senaattoreja. Edellä siteeratussa esseessä hän näennäisesti raivoaa liittosopimuksen artikloja vastaan. Ilmeisesti hänen argumenttinsa soveltuisi kuitenkin yhtä lailla perustuslain I artiklan 3 pykälään, jota hän, James Madison ja John Jay raapustivat hulluna puolustamaan.
Hamilton ja Madison (Washington muuten myös; Jaysta en ole varma) kannattivat voimakkaasti sitä, mitä tuolloin kutsuttiin ”suhteelliseksi edustukseksi”. (Nykyaikaista suhteellista vaalitapaa, jossa parlamenttipaikat jaetaan suunnilleen puolueiden yhteenlaskettujen ääniosuuksien mukaan, ei ollut vielä keksitty). Obaman tavoin he pakottivat itsensä maksamaan hinnan, jonka he tiesivät korruptoituneeksi ja moraalittomaksi, saadakseen juuri ja juuri hyväksyttävän sopimuksen, jonka he myivät Obaman tavoin hienona, yleishyödyllisenä ratkaisuna.
Kun tuli aika päättää, kuka kirjoittaisi esseen, jossa puolustettaisiin säännöstä, jonka mukaan jokaisessa osavaltiossa olisi kaksi senaattoria, Madison veti lyhyen korren. The Federalist -kirjassa nro 62 pikku-Jemmy ei vaivautunut peittelemään innostuksen puutettaan tehtävää kohtaan:
Senaatin tasapuolinen edustus on toinen seikka, joka, koska se on ilmeisesti suurten ja pienten osavaltioiden vastakkaisten pyrkimysten välisen kompromissin tulos, ei vaadi paljoa keskustelua.
Vain pientä keskustelua, jossa Madison myönsi suoraan, että kyseessä oli poliittinen sopimus, jolla ei ollut mitään tekemistä korkealentoisten tasavaltalaisperiaatteiden tai demokraattisen teorian kanssa. Olisi turhaa, hän kirjoitti,
kokeilla teorian mittapuulla sellaista perustuslain osaa, jonka kaikki myöntävät olevan seurausta, ei teoriasta, vaan ”ystävyyden hengestä ja siitä molemminpuolisesta kunnioituksesta ja myönnytyksistä, jotka poliittisen tilanteemme erityispiirteet tekivät välttämättömiksi”. Yhteistä hallitusta, jonka valtuudet vastaavat sen tavoitteita, vaatii Amerikan ääni ja vielä äänekkäämmin poliittinen tilanne. Hallitusta, joka perustuisi suurempien osavaltioiden toiveita paremmin vastaaviin periaatteisiin, ei todennäköisesti saada pienemmiltä osavaltioilta. Edellisten ainoa vaihtoehto on siis ehdotetun hallituksen ja vielä vastenmielisemmän hallituksen välillä. Tässä vaihtoehdossa varovaisuuden neuvona on oltava pienemmän pahan hyväksyminen; ja sen sijaan, että antaudutaan hedelmättömään ennakointiin mahdollisesti aiheutuvista haitoista, on pikemminkin pohdittava niitä edullisia seurauksia, jotka voivat kelpuuttaa uhrauksen.”
Pienemmät valtiot esittivät toisin sanoen vaatimuksen, josta ei voida neuvotella. Madison, Hamilton ja muut aikuiset tajusivat, että ainoa vaihtoehto periksi antamiselle oli valmistelukunnan epäonnistuminen ja paluu liittovaltion artikloihin, mikä olisi vielä pahempi vaihtoehto kuin hallitus, jossa on sekaisin oleva senaatti. Niinpä he taipuivat, ja nyt he tekevät parhaansa lakatakseen murehtimasta senaatista ja keskittyäkseen ehdotetun uuden hallitusmuodon hyviin puoliin, sillä se on luultavasti vähemmän huono (”pienempi paha”) kuin nykytilanne.