American Experience

Sodanjälkeiset vuodet 1950-luvun Amerikassa kuvataan tyypillisesti taloudellisen vaurauden ja teknologisen kehityksen ajanjaksona. Kansakunnan bruttokansantuote (BKTL) todellakin yli kaksinkertaistui ja nousi vuoden 1945 212 miljardista dollarista 504 miljardiin dollariin vuonna 1960. Myös tulot henkeä kohti ja todellinen ostovoima kasvoivat useimpien amerikkalaisten keskuudessa. Yhdysvalloista oli tullut maailman rikkain valtio. Monet sen kansalaiset, jotka olivat väsyneitä suuren laman ja toisen maailmansodan vaikeuksista, ottivat innokkaasti vastaan loputtomalta vaikuttavan rikkauden. Vastarakennetut esikaupunkikodit olivat täynnä uusimpia teknologisia vempaimia, kun kuluttajat pyrkivät kilpaa liittymään siihen, mitä taloustieteilijä John Kenneth Galbraith kutsui ”vauraaksi yhteiskunnaksi”.

Mutta kaikki ei ollut hyvin afroamerikkalaisille 1950-luvulla. Miljoonat olivat palanneet kotiin toisesta maailmansodasta ja huomanneet jääneensä amerikkalaisen unelman ulkopuolelle. Nousevien odotusten aikakaudella afroamerikkalaiset ilmaisivat vaatimuksensa saada oikeudenmukainen osuus vauraudesta ja lupauksista, jotka näyttivät ympäröivän suurta osaa kansakuntaa. He kiinnittivät huomiota lastensa koulutuksen huonompaan laatuun ja kyseenalaistivat ajatuksen ”erillisestä mutta tasa-arvoisesta” koulutusjärjestelmästä. Useimmat afroamerikkalaiset totesivat, että tasa-arvoinen koulutus voitiin taata vain integroitumalla.

Kuten useimmat tuon ajan amerikkalaiset, myös Dwight Eisenhower oli elänyt elämänsä pitkälti eriytyneessä yhteiskunnassa. Hänen nuoruusvuosiensa Abilenessa ei ollut afroamerikkalaisia asukkaita. West Pointissa ei myöskään ollut värillisiä ihmisiä. Ike oli suorittanut koko asepalveluksensa vuodesta 1915 vuoteen 1948 segregoituneessa armeijassa. Eisenhower puhui kuitenkin julkisesti uskostaan yhtäläisiin mahdollisuuksiin kaikille ja määräsi ensimmäisen virkakautensa aikana kaikkien Washingtonin julkisten tilojen erottelun poistamisesta. Henkilökohtaisesti hän suhtautui kuitenkin myötämielisesti moniin etelän segregaation kannattajiin.

Vuonna 1954 korkein oikeus antoi tuomion, joka pakotti rotuerottelukysymyksen amerikkalaisen tietoisuuden etualalle.

Kanteessa Brown v. Topekan opetuslautakunta Kansasissa oikeus päätti yksimielisesti, että ”erillisten, mutta tasa-arvoisten” instituutioiden – mukaan lukien julkisten koulujen – perustaminen oli perustuslain vastaista. Tuomioistuimen päätös herätti vihaista vastustusta monissa etelän koulupiireissä.

Vieltäytyessään kommentoimasta julkisesti Brown v. Board of Education -tapausta Eisenhower teki selväksi, että hän puolustaisi perustuslakia. Tennesseessä ja Texasissa puhkesi väkivaltaisia mielenosoituksia, kun osavaltioiden oikeuksia koskevat kysymykset törmäsivät perustuslailliseen mandaattiin. Syyskuussa 1957 Arkansasin kuvernööri Orval Faubus määräsi osavaltion kansalliskaartin joukot saartamaan Little Rockissa sijaitsevan Central High Schoolin estääkseen yhdeksän afroamerikkalaisen oppilaan ilmoittautumisen sinne.

Eisenhower teki selväksi, että hän jättäisi henkilökohtaiset tunteensa syrjään pannakseen lain täytäntöön. Presidentti julisti: ”Korkein oikeus on puhunut, ja olen vannonut pitäväni yllä perustuslaillisia prosesseja tässä maassa – aion totella.” Eisenhower toivoi silti välttävänsä liittovaltion suoraa puuttumista Arkansasin asioihin. Hän kutsui kuvernööri Faubusin tapaamiseen ja ilmoitti hänelle, ettei hän voinut toivoa voittavansa välienselvittelyä Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Eisenhower oli varma, että hän ja Faubus olivat päässeet sopimukseen. Hän erehtyi. Palattuaan Little Rockiin Faubus piti osavaltion kansalliskaartin lukiolla. Kun liittovaltion tuomari määräsi hänet pidättäytymään puuttumasta koulun erottelun poistamiseen, Faubus poisti kaartin ja jätti vain paikallisen poliisin torjumaan vihaisen ja väkivaltaisen väkijoukon. Poliisi onnistui poistamaan yhdeksän oppilasta turvallisesti, mutta kaaos jatkui.

Kun Little Rockin kaduilla kuhisi tuhansia riehuvia väkijoukkoja, pormestari Woodrow Wilson Mann lähetti Valkoiseen taloon kiireellisen sähkeen, jossa hän pyysi liittovaltion joukkoja palauttamaan järjestyksen. Eisenhoweria, jonka legenda muodostui päättäväisestä toiminnasta, syytettiin lehdistössä siitä, että hän oli antanut tilanteen riistäytyä käsistä. Valtakunnallisesti lähetetyssä televisiopuheessa Eisenhower ilmoitti kansakunnalle, että hän oli määrännyt liittovaltion joukot Little Rockiin turvaamaan lain. Ike korosti, että hänen ainoana tarkoituksenaan oli ylläpitää perustuslakia – hän ei uskonut pakkointegraatioon.

Syyskuun 24. päivänä 1957 tuhat 101. ilmavoimien divisioonan jäsentä saapui Little Rockiin hajottamaan vihaisen väkijoukon ja saattamaan yhdeksän afroamerikkalaista oppilasta kouluun. Valkoiset segregaation kannattajat kuvailivat toimintaa ”hyökkäykseksi”.

Eisenhower luonnehti Little Rockin tilannetta ”käsittämättömän hankalaksi” ja laskisi päivän, jolloin hän lähetti sinne joukkoja, surullisimpien päiviensä joukkoon.