T.S. Eliot. Eliotin essee Tradition and the Individual Talent julkaistiin ensimmäisen kerran nimettömänä lontoolaisessa kirjallisuuskatsauksessa The Egoist syyskuussa ja joulukuussa 1919, minkä jälkeen Eliot sisällytti sen ensimmäiseen esseekokoelmaansa The Sacred Wood, joka julkaistiin vuonna 1920. Se, että se vaikuttaa edelleen aidosti ajatuksiin, jotka koskevat kirjallisuuden klassikoiden, yksittäisten taiteilijoiden ja luovan mielikuvituksen luonteen välistä suhdetta, kertoo sen arvosta. Joka tapauksessa Eliot pystyi tässä verrattain lyhyessä esseessä – sen pituus on hieman yli 3 000 sanaa – päästämään itsensä valloilleen ja täyttämään käytännöllisesti katsoen jokaisen lauseen lausunnoilla, jotka olisivat missä tahansa muussa esityskontekstissa saattaneet vaatia paljon enemmän yksityiskohtia ja vakuuttavia puolustuksia.
SYNOPSIS
Näistä aidoista hyvistä puolista ja esseen ansaitusta maineesta huolimatta Traditio ja yksilöllinen lahjakkuus on melko väljästi, ehkä jopa sattumanvaraisesti rakennettu, ja se on huomion arvoinen paljon enemmänkin suggestiivisuutensa voiman kuin järjestelynsä tarkkuuden vuoksi. Pohjimmiltaan esseessä ehdotetaan joukko keskeisiä käsitteitä, joista tulisi myöhemmin olennaisia muun muassa Eliotin oman runouden lukemisessa ja joista tulisi lopulta myös modernismia yleisesti ja erityisesti uuden kritiikin metodologiaa koskevien tärkeimpien kriittisten lähestymistapojen juuret, ellei jopa välitön lähde. Sen lisäksi, että Eliot tutkii kysymystä perinteen – eli kansallisessa tai jopa monikulttuurisessa kirjallisuuskokonaisuudessa jo olemassa olevien teosten – ja yksittäisen runoilijan (eli ”yksilöllisen lahjakkuuden”) välisestä suhteesta, hän syventyy myös runoilijan suhteeseen ihmisenä ja runoilijan suhteeseen luovana älyllisenä tekijänä, ja näin ollen hän myös lausuu siitä.
Hän kommentoi lopuksi myös sitä, kuinka paljon tai kuinka paljon kirjallisuuden teoksen tulisi katsoa ilmentävän runoilijan persoonallisuutta, synnyttäen runouden persoonattoman teorian. Tullen suhteellisen kovaa englantilaisten romantikkojen runoutta vastaan, joista pitkäikäisin, William Wordsworth, oli kuollut lähes 70 vuotta vuoteen 1919 mennessä ja jonka subjektiivinen, ekspressiivinen lähestymistapa runouden kirjoittamiseen käytti edelleen liiallista valtaa sekä runouden säveltämisessä että lukemisessa, Eliotin pyrkimyksiä perustaa periaatteessa se, mikä myöhemmin tuli tunnetuksi persoonattomana runouden koulukuntana, voi tuskin vähätellä tai sivuuttaa. Vaikka hänen esseensä ei ehkä aloittanutkaan sitä voimakasta vastareaktiota romantiikkaan, jota nykyään pidetään kirjallisena modernismina, essee antoi tuolle liikkeelle varmasti äänen ja selkeän agendan.
Analyyttisen lähestymistavan mukaisesti Eliot jäsentää keskeisen argumenttinsa erilaisten erottelukysymysten ympärille. Erityisesti, ja kuten pian tarkastellaan tarkemmin, on kysymys sen erottelun laadusta ja asteesta, joka voi tai ei voi olla olemassa menneisyyden kirjallisuuskokonaisuuden eli luodun perinteen ja yksittäisen elävän runoilijan, joka luo perinteen nykyisimmässä tai meneillään olevassa hetkessä, välillä. Eliot pohdiskelee myös sitä, missä määrin ja minkälainen erottelu on tarpeen kyseisen elävän runoilijan, joka on täysipainoinen persoona (jota hän kutsuu – ehkä hiukan liiankin värikkäästi – ”ihmiseksi, joka kärsii”), ja niiden yksilön älyllisiin valintoihin ja muihin valikoiviin prosesseihin liittyvien näkökohtien välillä, jotka johtavat varsinaisen kirjallisuuden teoksen tekemiseen (jota hän kutsuu nimellä ”mieli, joka luo”). Lopuksi Eliot ottaa huomioon sen erottelun asteen ja laadun, joka on välttämätön yhtäältä taiteilijan yksilönä, jonka lausumien voidaan ajatella ilmaisevan persoonallisuutta, ja toisaalta sen persoonallisuuden näennäisyyden välillä, joka ilmaistaan tai voidaan ilmaista teoksessa ilman tarvetta viitata kirjailijan omaan persoonallisuuteen.
Kuten saattaa olla ilmeistä, tässä on huomattavaa päällekkäisyyttä ja termien sekaannusta, samoin kuin jonkin verran päällekkäisyyttä sellaisten asioiden välillä, jotka liittyvät kirjoittamisen tekoon – tekoihin, joihin liittyy tekstin luominen – ja lukemisen tekoon, joka, koska se on prosessi, johon liittyy jo olemassa olevan tekstin vastaanottaminen, on aivan erilainen lähestymistapa. Kuitenkin esseen keskeinen lähtökohta ja sen jatkuva kriittinen arvo on pohjimmiltaan Eliotin väite siitä, että luomisprosessi on persoonaton prosessi huolimatta monien lukijoiden taipumuksesta samaistaa runon puhuja runoilijaan. Tämän keskeisen lähtökohdan mielessä pitämisen pitäisi demystifioida monia Eliotin lausumia samankaltaisista aiheista.
Elävä lahjakkuus ja traditio
Eliot aloittaa esityksensä käsittelemällä suoraan esseen näennäistä aihetta, perinteen ja yksilöllisen lahjakkuuden välistä suhdetta. Hänen avausargumenttinsa ehkä itsestäänselvimmältä tuntuva seikka on varmasti myös kaikkein korostetuin, nimittäin se, että traditio on kullakin hetkellä valmis kokonaisuus, joka käsittää kaiken aikaisemman luovan pyrkimyksen, josta yksittäinen tekijä luo uuden teoksen. Perinne on siis jatkumo, ja tämä seikka on yksi esseen rohkeimmista kannanotoista. Nyt saattaa tuntua järkeenkäyvältä, että minkä tahansa tieteenalan elävät harjoittajat lisäävät ja siten muokkaavat ja muuttavat edeltäjiensä ponnistelujen kertynyttä varastoa – toisin sanoen nämä aiemmat ponnistelut elävät nykyhetkessä, joka muuttuu jatkuvasti uusiksi ponnisteluiksi, joista puolestaan tulee aiempien ponnistelujen ponnisteluita, ja niin edelleen.
Vaikka tällainen kanta saattaa kuulostaa järkevältä ja oikeutetulta, Eliotin omaksuma kanta, kuten hänen tuntevansa tarvetta puolustaa sitä lukijoilleen pitäisi helposti todistaa, lensi vasten tuohon aikaan vallinnutta konventionaalista viisautta, joka oli ollut voimassa käytännöllisesti katsoen Euroopan renessanssin alkuajoista lähtien. Tuon viisauden mukaan muinaiset eli Kreikan ja Rooman klassiset kirjailijat – Homeros, Sofokles, Seneca, Vergilius, Ovidius ja muut – olivat jättiläisiä, jotka kohosivat heidän pienikokoisia nykyaikaisia jälkeläisiään korkeammalle, jotka luonnehtivat itseään pygmeiksi.
Tuon vanhemman tavan mukaan nykyaikaiset, vaikkeivät he suinkaan kyenneetkään olemaan parempia tai viisaampia kuin antiikin aikaiset edeltäjänsä, hyötyivät kuitenkin siitä, että he kykenivät rakentamaan ja parantamaan niitä malleja, jotka nuo muinaiset olivat jättäneet jälkeensä. Sen lisäksi, että termi klassikko merkitsee huippuosaamista omalla alallaan, se merkitsee myös edustavaa prototyyppiä tietyssä genressä tai teoslajissa – eepos, draama, lyyrinen runo ja niin edelleen. Vertauskuvaa täydentääkseni, jos muinaiset olivat jättiläisiä ja nykyaikaiset pygmejä, nämä pygmit saattoivat kuitenkin seistä muinaisten harteilla ja tällä tavoin – mutta vain tällä tavoin – ylittää heidät.
Eliot vastustaa jyrkästi ajatusta, jonka mukaan perinnettä voitaisiin pitää vanhan ja uuden, menneisyyden ja nykyisyyden välisenä konfliktina ja kilpailuna. Jyrkässä vastakohdassa tälle vanhemmalle ajatukselle kauan sitten kuolleiden ja elävien perinteiden sekä kauan sitten kuolleiden ja elävien taiteilijoiden välisestä kamppailullisesta suhteesta Eliot, joka vähän ennen nyt käsiteltävänä olevan esseen kirjoittamista oli vieraillut Etelä-Ranskassa maanalaisissa luolastoissa, joista oli hiljattain löydetty kymmeniätuhansia vuosia vanhoja luolapiirroksia, saattoi puhua eurooppalaisesta mielenmaisemasta, joka ei ollut matkan varrella heittänyt pois mitään käytännöllisesti katsoen ajattomista luovista traditioistaan, ikään kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, muinaisuutta ja nykytaidetta eikä taideteosta ja taideteosta toisesta erottaisi itse asiassa mikään sauma eikä mikään ristiriita. Pikemminkin olisi vain tämä jatkuva toteamusten ja uudelleenilmaisujen virta, joka mukautuu ja muuttuu ja palaa takaisin itseensä sitä mukaa kuin jokainen uusi ääni lisätään sekoitukseen ja täydentää sitä. Tässä äkillisessä käänteessä on kuitenkin paljon loogista järkeä. Määriteltyään juuri uudelleen perinteen luonteen, otsikkonsa toisen puolen, Eliot on nyt velvollinen määrittelemään, mitä hän tarkoittaa yksilöllisellä lahjakkuudella, toisella puoliskolla.