BIBLIOGRAFIA
Bagration-operaatio oli neuvostoliittolainen koodinimi toisen maailmansodan aikana toisen maailmansodan itärintamalla toteutetulle monirintamaiselle strategiselle hyökkäysoperaatiolle (23.6.-29.8.1944), joka murskasi saksalaisen armeijaryhmä Keskuksen. Operaatio, joka on saanut nimensä Borodinossa vuonna 1812 kaatuneen georgialaista syntyperää olevan tsaarin kenraalin Peter Bagrationin mukaan ja joka tunnetaan myös nimellä Valko-Venäjän operaatio, oli kenties tärkein niistä ”kymmenestä tuhoisasta iskusta” vuoden 1944 aikana, jotka merkitsivät sitä, että Neuvostoliitto pyrki kaikin keinoin strategiseen aloitteeseen Adolf Hitlerin Wehrmachtia vastaan. Huolimatta liittoutuneiden äskettäisestä maihinnoususta Normandiassa Saksan armeija säilytti idässä yli 235 divisioonaa, kun taas lännessä oli noin 85 divisioonaa. Vaikka liittoutuneet löivät tiensä Ranskan pensasaitojen läpi, Bagration-operaatio tuotti aluksi 57 000 saksalaisvankia Moskovassa pidettyä pientä voitonparaatia varten, samalla kun se jatkoi Saksan armeijan puolustuksen peruuttamista idässä useilla sadoilla lisäkilometreillä.
Leningradin vapauduttua tammikuussa 1944 ja lähes puolet Ukrainan alueesta oli nyt vapautettu, Joosef Stalin ja hänen korkein johtoportaansa alkoivat huhtikuun puolessa välissä suunnitella uutta hyökkäävien operaatioiden sarjaa, jonka oli määrä ryöppyyttää itärintaman poikki pohjoisen ja etelän välissä. Tarkoituksena oli pitää Hitler ja hänen kenraalinsa epätasapainossa, riistää jäljellä olevat miehitetyt Neuvostoliiton alueet saksalaisten käsistä, aiheuttaa raskaita tappioita Wehrmachtille ja sijoittaa Neuvostoliitto suotuisaan asemaan itäisessä Keski-Euroopassa toisen maailmansodan loppuvaiheita varten Saksaa vastaan. Koska toisen rintaman avautuminen lännessä oli nyt lähellä, Stalin päätti painostaa etenemistä paitsi poliittisista syistä myös estääkseen saksalaisia siirtämästä joukkojaan länteen liittoutuneiden Ranskaan suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseksi. Huolimatta liikkuvien operaatioiden kannalta epäsuotuisasta maastosta saksalaisten etulyöntiasema Valko-Venäjällä oli merkittävä strateginen tavoite sekä keskeisen sijaintinsa että sen merkityksen vuoksi sotilaallisena ponnahduslautana Euroopan sydämeen.
Vaikka kenttämarsalkka Ernst Buschin armeijaryhmä Keskusta vailla merkittäviä liikkuvia kokoonpanoja olikin, se miehitti syvyyspuolustusta, joka tukeutui pitkälti varautuneisiin asemiinsa ja Valko-Venäjän tiheään, suomaiseen maastoon. Buschin (28. kesäkuuta jälkeen sotamarsalkka Walter Modelin) kolmatta panssariarmeijaa ja kolmea kenttäarmeijaa vastaan Neuvostoliiton tarkoituksena oli murtautua saksalaisten puolustuksen läpi kuudella sektorilla ja muuttaa taktinen menestys operatiiviseksi menestykseksi. Konseptina oli kiinnittää keskusta ja tuhota saksalaiset joukot sivustoilla Vitebskin (pohjoisessa) ja Bobruyskin (etelässä) piiritysoperaatioilla. Samalla kun näitä taskuja supistettiin taukoamatta, neuvostoliittolaisten panssaroitujen ja mekanisoitujen joukkojen keihäänkärkien molemmilta sivustoilta oli määrä sulkea laajempi saarto Minskin lähistöllä, jolloin armeijaryhmän keskuksen pääjoukot jäisivät ansoihin kaupungin itäpuolella. Neuvostoliiton myöhemmät tavoitteet ulottuivat Veiksel-, Narew- ja Bug-joille, ja niitä auttoivat saksalaisia Pohjois- ja Pohjois-Ukrainan armeijaryhmiä vastaan suunnatut täydentävät hyökkäykset. Suunnitelma perustui Neuvostoliiton ilmaherruuteen ja sisälsi laajoja partisaanihyökkäyksiä saksalaisia viestiyhteyksiä ja taka-alueita vastaan. Rintama-(armeijaryhmä-)tason operaatioiden kokonaisuuden koordinoimiseksi Stavka, ylimmän ylijohdon esikunta, määräsi marsalkat Aleksandr Vasilevskin ja Georgij Zhukovin valvomaan suunnittelua ja toimeenpanoa.
Neuvostoliittolaiset valmistelut olivat pitkälle kehitettyjä ja erittäin salaisia. Neuvostoliiton panssarivaunu- ja tykistöreservit olivat hajallaan monilla rintamilla, joten nämä ja niitä tukevat voimavarat oli keskitettävä paljastamatta suunnitelmaa. Niinpä neuvostoliittolaiset käyttivät laajoja harhautus- ja operatiivisia turvatoimia, kuten radiohiljaisuutta, yöliikkeitä ja tiukkaa naamiointikuria. Tämän seurauksena Neuvostoliiton ylijohto järjesti armeijaryhmä Keskusta vastaan salaa kaksikymmentä yhdistettyjen aseiden armeijaa, kaksi panssariarmeijaa ja viisi ilmavoimien armeijaa. Kaikkiaan neuvostoliittolaisilla oli 2,4 miljoonaa sotilasta 172 divisioonassa, 12 armeijakunnassa, 7 linnoitusalueella ja 22 erityyppisessä prikaatissa. Heidän aseistukseensa ja varustukseensa kuului 36 400 tykkiä ja kranaatinheitintä, 5 200 panssarivaunua ja itsekulkevaa tykkiä sekä 5 300 lentokonetta. Operatiivisen johtamisen kannalta tärkeimmät rintaman johtamisinstanssit olivat (pohjoisesta etelään) 1. Baltian (Ivan Bagramian), 3. Valko-Venäjän (Ivan Chernyakhovsky), 2. Valko-Venäjän (Georgy Zakharov) ja 1. Valko-Venäjän (Konstantin Rokossovsky).
Operaatio Bagrationin varsinainen toimeenpano kehittyi kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen, 23. kesäkuuta-4. heinäkuuta 1944, alkoi läpimurtohyökkäyksillä, jotka vyöryivät rintamalla pohjoisesta etelään. Kesäkuun 27. päivään mennessä 1. Baltian ja 3. Valko-Venäjän rintamat olivat piirittäneet ja tuhonneet viisi saksalaista divisioonaa Vitebskissä. Samaan aikaan 2. Valko-Venäjän rintama oli ylittänyt Dnestrin ja vallannut Mogilevin 28. kesäkuuta. Lähes samanaikaisesti 1. Valko-Venäjän rintaman oikea siipi oli piirittänyt ja tuhonnut kuusi saksalaista divisioonaa Bobruyskissa. Heinäkuun 3. päivänä Neuvostoliiton pohjois- ja etelärintamilta etenevät liikkuvat ryhmät valtasivat Minskin ja saartoivat idässä Saksan neljännen ja yhdeksännen armeijan (100 000 sotilasta). Kun neuvostoliittolaiset etulinjajoukot painuivat yhä lännemmäksi, ne onnistuivat kahdentoista ensimmäisen Bagration-päivän aikana tunkeutumaan 225-280 kilometrin (140-175 mailin) päähän. Nämä syvyydet ja 400 kilometrin levyinen murtuma Saksan puolustuksessa merkitsivät Valko-Venäjän suurimman osan vapautumista. Saksalaiset puolustajat, joita Hitlerin perääntymiskielto, partisaanien sabotaasi rautateitä vastaan ja pätkittäiset vahvistukset haittasivat, eivät onnistuneet kääntämään hajoavaa tilannettaan.
Bagrationin toinen vaihe (5. heinäkuuta – 29. elokuuta 1944) käsitteli vastarintaa tekevien saksalaistaskujen takaa-ajoa ja tuhoamista. Heinäkuun 5.-12. päivän välisenä aikana Minskin itäpuolella loukkuun jääneet saksalaiset joukot yrittivät murtautua, mutta ne joko tuhottiin tai vangittiin. Kun Neuvostoliiton hyökkäys eteni länteen, Saksan ylijohto käytti lännestä ja muualta itärintamalta peräisin olevia yksiköitä, mutta tuloksetta. Myöhemmin 2. Itämeren rintaman koordinoidut hyökkäykset pohjoisessa ja 1. Ukrainan rintaman koordinoidut hyökkäykset etelässä vain lisäsivät saksalaisten ongelmia. Elokuun loppuun mennessä puna-armeija oli pystyttänyt ylityspaikat Veiksel- ja Narew-joella, vallannut Vilnan ja saavuttanut Itä-Preussin rajan. Saksan pohjoinen armeijaryhmä oli nyt eristyksissä. Neuvostoliiton hyökkäysvauhti pysähtyi kuitenkin ennen Varsovaa, jossa Stalin ilmeisesti tietoisesti päätti olla tukematta puolalaisten patrioottien, jotka eivät olleet hänen hallinnassaan, kapinaa saksalaisia miehittäjiä vastaan.
Bagrationilla oli valtavat sotilaalliset ja poliittis-sotilaalliset seuraukset. Se likvidoi saksalaisen armeijaryhmä Centerin ja aiheutti rangaistavia tappioita naapuriryhmille. Se tuhosi kaksituhatta saksalaista lentokonetta ja kaksitoista saksalaista divisioonaa ja prikaatia ja vähensi samalla viidenkymmenen muun divisioonan vahvuuden puoleen. Samalla se avasi tien Neuvostoliiton uusille hyökkäyksille Keski-Eurooppaan ja Baltian raivaamiselle. Neuvostoliitolle aiheutui yli 178 000 kuollutta ja puoli miljoonaa haavoittunutta. Sotataiteen alalla Bagration edusti läpimurto- ja saarto-operaatioiden ja sen kyvyn jalostumista, että tällaisten operaatioiden jälkeen voitiin taukoamatta työntää liikkuvia joukkoja vihollisen puolustuksen operatiiviseen syvyyteen.
Seuraavat myös: Kurskin taistelu; Neuvostoliitto; Stalingradin taistelu; Toisen maailmansodan taistelu; Zhukov, Georgy.
BIBLIOGRAFIA
Chaney, Otto Preston. Zhukov. Rev. ed. Norman, Okla, 1996.
Erickson, John. Tie Berliiniin. Lontoo, 1983. Reprint, London, 2003.
Glantz, David M., and Jonathan M. House. When Titans Clashed: How the Red Army Stopped Hitler. Lawrence, Kans. 1995.
Niepold, Gerd. Taistelu Valkoisesta Venäjästä: Armeijaryhmä Keskuksen tuhoaminen, kesäkuu 1944. Kääntäjä Richard Simpkin. London, 1987.
Vasilevsky, A. M. A Lifelong Cause. Kääntäjä Jim Riordan. Moskova, 1981.
Ziemke, Earl F. Stalingradista Berliiniin: Saksan tappio idässä. Washington, D.C., 1968.
Bruce W. Menning
.