Kun olin lukiossa, minulla oli pakkomielle vatsalihaksistani. Kuten useimmat Britney Spearsin aikakaudella kasvaneet tytöt, tein kovasti töitä saadakseni kivikovan vatsan. Otin jopa napani lävistyksen, jotta voisin esitellä sixpackiani, kun poseerasin string-bikineissä.
Mutta allasmaisesta käytöksestäni huolimatta en ollut itsevarma ihminen. Kummallista kyllä, itsevarmuus tuli vasta, kun sain ensimmäiset raskausarpeni.
Ensimmäiset raskausarpeni
Aloin huomata ne, kun olin raskaana ensimmäisellä lapsellani, melkein seitsemän vuotta sitten. Olin kahdeksannella kuulla ja rintani olivat kasvamassa. AA-rintaliivikoko-minä oli innoissaan koon kasvusta, kunnes eräänä päivänä huomasin punaiset viivat rintojeni alaosassa.
Mikä minussa oli vikana? Mitä nämä olivat? Eiväthän ne voineet olla raskausarpia? Eihän noita voi saada rintoihin, eihän?
Joo, voi, sanoi nopea Google-haku. Pettyneenä yritin unohtaa ne ja sanoin itselleni, että ainakaan niitä ei ollut jaloissani. Tai, luoja paratkoon, vatsassani.
Mutta kun viikot kuluivat, vatsani kasvoi. Se räjähti. Kun olin saavuttanut 38. raskausviikon, vatsani oli venynyt yli rajojensa, ja syvät punaiset merkit kynsivät keskivartaloani ja kertoivat, ettei kehoni olisi enää koskaan entisensä.
Kehoni oli erilainen
Tyttäreni synnyttyä en edes miettinyt vartaloni kuntoa useaan kuukauteen. Sen välillä, että totuttelin kaikkeen ja nukuin salaa aina kun pystyin, annoin tavallaan itselleni tauon joksikin aikaa.
Mutta kun kesä koitti ja otin esiin vanhat bikinini, tajusin, että kehoni oli nyt täysin erilainen. Vatsani oli veltostunut ja napani poikki oli juonteita, joita ei ennen ollut. Reisissäni oli pieniä raskausarpia, joita en ollut edes huomannut. Ja jos katsoi tarpeeksi tarkkaan (minkä tietysti tiesin kaikkien tekevän), saattoi jopa nähdä joitakin jälkiä takapuolellani, aivan bikinihousujeni alla.
Miten minä sain nämä!? Käytin kookosöljyä. Lihoin terveellisen paljon. Join valtavasti vettä. Mistä ne tulivat ja lähtisivätkö ne pois?
Mistä ne tulevat?
Raskauteen liittyvien raskausarpien ajatellaan usein johtuvan siitä, että iho venyy liikaa raskauspainonnousun vuoksi. Indian Journal of Dermatology, Venereology, and Leprology -lehdessä julkaistun katsauksen mukaan ne johtuvat myös estrogeeni- ja relaksiinitasojen muutoksista sekä sidekudosten lisääntyneestä rasituksesta.
Tarkat syyt ovat edelleen hieman arvoituksellisia, mutta yksi tosiasia pysyy muuttumattomana: monilla ihmisillä on raskausarpia. Minua muistutetaan tästä aina, kun työskentelen synnytyksen jälkeisten asiakkaiden kanssa ja testaan diastasis rectin varalta. Jos se sopii asiakkaalle, pyydän häntä yleensä näyttämään vatsaansa testin aikana, jotta voin arvioida tarkasti vatsan syvyyden, leveyden ja mahdolliset ulkonemat vatsan alueella. Testin aikana asiakas usein sanoo: ”Se ei ole aina näyttänyt tältä” tai jotain vastaavaa. Ymmärrän, mutta minusta tuntuu myös, että monet naiset luulevat olevansa ainoita ihmisiä, joilla on raskausarpia.
Vakuutan heille aina, että näin ei ole ja että olen nähnyt niitä ennenkin, itselläni ja muilla. Yhdeksänkymmentä prosenttia raskauden läpikäyneistä naisista kävelee pois raskausarpia. Yhdeksänkymmentä prosenttia. Eikä raskaus tietenkään ole ainoa syy raskausarpeisiin. Myös miehet voivat saada niitä, samoin kuin naiset, jotka eivät ole saaneet lapsia.
Meneekö ne pois?
Kysymykseen on vaikea vastata. Se on myös yksi yleisimmistä huolista, joita kuulen äideiltä, oli heillä sitten yksi tai kymmenen lasta. Kolmen lapsen jälkeen suurin osa omista raskausarpeistani on haalistunut, ja monet niistä eivät enää näy, ellei katso todella tarkasti. Mutta vatsassani on edelleen löysää ihoa napani ympärillä ja yläpuolella. Eikä napalävistykseni ole enää kovin seksikäs.
Yksi asia on varmaa – vatsani ei ole enää se vatsa, joka minulla oli silloin, kun patsastelin uima-altaan kannella bikineissäni. Vartaloni ei ole sama vartalo, joka minulla oli ennen lapsia, piste. On päiviä, jolloin valitan sitä tosiasiaa. Ne ovat niitä päiviä, jolloin en pysty suorittamaan harjoitusta, joka oli minulle helppoa ennen edellistä raskauttani. Tai kun olen rannalla ja näen kaikki tytöt kävelemässä bikineissä huoletta. On päiviä, jolloin ihmettelen, miten ikinä pystyin siihen itse.
Ja sitten on päiviä, jolloin olen onnellinen siitä, että kehoni ei tule koskaan olemaan entisensä. Päivät, jolloin en oikeastaan välitä, kuinka kauan minulta kestää juosta maili, koska lapseni ovat kotona odottamassa minua ja kannustamassa minua. Päivät, jolloin sen sijaan, että yrittäisin näyttää Charlien enkeleiltä, nautin vain siitä, että hengailen lasteni kanssa rannalla (tuossa yllä olen minä vanhimman tyttäreni kanssa ensimmäisellä synnytyksen jälkeisellä rantareissullamme kuusi vuotta sitten). Päivät, jolloin näen selvästi, miten äidiksi tuleminen on vienyt minut rajojani pidemmälle ja auttanut minua kasvamaan paremmaksi versioksi itsestäni.
Vartaloni ei tule koskaan olemaan entisensä, mutta olen nyt onnellisempi omassa ihossani kuin kymmenen vuoden takainen teini-ikäinen. Nyt en halua olla kunnossa siksi, että minun pitää todistaa jotain kenellekään, tai mikä tärkeämpää, siksi, että minun pitää todistaa jotain itselleni. Haluan olla kunnossa, jotta voin elää mahdollisimman täysipainoista elämää lasteni ja rakkaitteni kanssa.
Äitiys on vienyt minut yli itse asettamieni rajojen, ja minulla on jälkiä siitä. En sanoisi, että välttämättä rakastan niitä, mutta olen oppinut katsomaan niitä vihaamatta sitä, miltä näytän peilistä. Opettelen tunnustamaan ne ja näkemään, mitä ne edustavat: matkaa, joka on vienyt minut pois mukavuusalueeltani ja syvemmälle seikkailuun, joka on elämä.