Olivatpa nämä Daavidin ”viimeiset sanat” kuninkaan itsensä lausumia tai jonkun myöhemmän monarkian kannattajan säveltämiä (kuten useimmat tutkijat uskovat), niiden tarkoitus on selvä:
neissä luvataan Daavidin hallitsijan jumalallinen legitiimiys hänen jälkeensä polveutuvalle suvulle ja monarkialle instituutiona. Niillä on selkeä poliittinen tarkoitus. Mutta puheella Jumalasta on hassu tapa ohittaa jopa tarkoituksemme. Ja tämä lyhyt runo päätyy lopulta sanomaan sekä enemmän että vähemmän kuin sen kirjoittaja on ehkä tarkoittanut sanoa.
Säkeistö 1 identifioi puhujan Daavidiksi. Sen jälkeen se identifioi Daavidin yhä suureellisemman nimitysten sarjan kautta. Ensimmäisellä rivillä hän on vain ”Daavid”. Toisella rivillä hänet erotetaan perhesuhteidensa perusteella ”Iisain poikana”. Kolmannella rivillä runous alkaa lentää: Daavid on ”mies, jonka Jumala korotti / Jaakobin Jumalan voideltu / Israelin Vahvan suosikki” (jae 1c-e). Ennen kuin oraakkeli edes alkaa, runo on antanut tuomionsa Daavidista. Hän on Israelin Vahvan suosikki – ”rakas” tai ”rakastettu”.1
Jakeissa 2-3a lisätään Daavidille vielä yksi arvonimi niille, jotka lukevat rivien välistä. Hän on profeetta. Runon ytimessä oleva metafora esitellään viitteellä sen jumalallisesta alkuperästä: ”Israelin Jumala on puhunut”, sanoo Daavid jakeessa 3a, ”Israelin kallio on sanonut minulle…”
David on Israelin Jumalan rakastettu, ja Jumala puhuu Daavidille. Jumala puhuu myös Daavidin kautta. ”Herran henki puhuu minun kauttani, / hänen sanansa on minun kielelläni”, sanoo Daavidiksi tunnistettu puhuja jakeessa 2. Jumala puhuu Daavidille Jumalan rakastettuna ja Daavidin kautta Jumalan profeettana.
Tällä Daavidin tunnistamisella profeetaksi on voimakkaita poliittisia vaikutuksia. Jos ”profeetta” ei ollutkaan muodollinen poliittinen virka, siitä tuli selvästi määritelty rooli erityisesti monarkian pitkittyessä. Profeetoilla oli valtuudet haastaa kuninkaat, kuten Naatan haastoi Daavidin sen jälkeen, kun tämä oli ottanut Batseban ja murhannut Uurian (2. Sam. 11:27b – 12:15a). Mutta jos Daavid on sekä kuningas että profeetta, jos hän pitää nämä kaksi roolia yhdessä omassa persoonassaan, silloin on paljon vaikeampaa esittää oikeutettua vastustusta hänen hallintoaan vastaan. Näin ollen 2. Samuelin kirjan 23. luvun runo tarjoaa paitsi virren Daavidin hyveellisyydelle, myös – jo ennen oraakkelin alkua – hänen valtansa vakiinnuttamisen.
Pappiskuninkaan oraakkeli on muodoltaan laajennettu metafora. Oikeudenmukainen hallitsija on ”kuin aurinko, joka nousee pilvettömänä aamuna” (jae 4b). Aurinko antaa elämää ja valoa niille, jotka paistattelevat sen lämmössä. Se herättää kasvua ja hedelmällisyyttä. Mutta auringon voima voi olla myös kauhua. Se paistaa ”jumalattomat”, kunnes he ovat kuin hauraita orjantappuroita, jotka voidaan vain heittää pois. Tällaisiin orjantappuroihin ei pidä koskea käsin, vaan niitä pitää käsitellä ”rautakangella” tai ”keihäänvarrella”. Sama aurinko, joka antaa elämän ruohomaille, polttaa jumalattomat orjantappurat. Se imee niistä elämän, kunnes ne puhkeavat kuluttavaksi tuleksi (jakeet 6-7). Tällainen on oikeudenmukaisen hallitsijan voima.”
Runo kietoo tämän metaforan Daavidin taloa koskevan mietiskelyn ympärille. Sen jälkeen, kun on kuvattu auringon elävöittävää voimaa ja ennen kuin on kuvattu sen kuluttavaa voimaa, runo puhuu Daavidin talosta. Daavidin talo on metaforan keskiössä, ja se samaistetaan aurinkoon. New Revised Standard -versio kääntää tämän samaistamisen kysymykseksi: ”Eikö minun taloni ole samanlainen Jumalan kanssa?” Muut käännökset ovat lukeneet rivin tehostettuna muotona Daavidin väitteestä: ”Varmasti minun taloni on tällainen Jumalan kanssa. ”2
Kumpikaan käännös ei tavoita tämän jakeen täyttä monimutkaisuutta yksinään. Parhaat tulkinnat pitävät kysymyksen ja vakuutuksen yhdessä, ilman ratkaisua. Sillä jos jae on kysymys, se on retorinen kysymys, epäsuora tapa esittää vahvempi vakuutus. Daavidin esittely jakeessa 1 on jo vastannut kysymykseen. Daavidin talo on tällainen Jumalan kanssa. Kun luemme jakeen kysymyksenä, se vastaa itseensä. Mutta jos jae käännetään varmana, varmana väitteenä, koko Samuelin kirjojen kokonaisuus kyseenalaistaa sen.
Onko Daavidin talo todella tällainen? Daavidin talo, joka on rakennettu Saulin ja Joonatanin ruumiiden päälle? Daavidin talo, jossa Amnon raiskasi Tamarin (ei vähäisellä Daavidin itsensä avustuksella)? Daavidin talo, jossa Absalom tappoi Amnonin ja keräsi armeijan isäänsä vastaan? Daavidin talo, jossa kuninkaallinen suku jatkuu Batseban lapsen kautta, naisen, jonka Daavid ”otti” sekä ennen miehensä tappamista että sen jälkeen? Daavidin suku, jonka alaisuudessa kansa on jo kärsinyt sisällissodan ja jonka alaisuudessa se joutuu kärsimään valloituksesta? Daavid voi olla Jumalan rakas, mutta onko hänen talonsa todella kuin aurinko? Olipa se miten tahansa tarkoitettu, Daavidin talon samaistaminen vanhurskaaseen aurinkoon jakeessa 5 sisältää sekä vakuutuksen että kysymyksen.
Kahdenlaisena vakuutuksena ja kysymyksenä jakeessa yhdistyvät Jumalan rakkaus Daavidia kohtaan ja Jumalan tuomio hänen hallintoaan kohtaan. Daavid voi olla Jumalan voitelema, jopa Jumalan rakastama, mutta hänen hallintonsa voidaan silti kyseenalaistaa. Juuri se jumalallinen suosio, joka laillistaa Daavidin, toimii myös hänen tuomitsemisekseen.
Jos runo pyrkii vahvistamaan Daavidin suvun, se jää lopulta tästä tavoitteesta jälkeen. On vielä kysymyksiä, jotka on esitettävä. Nostaessaan nämä kysymykset runo osoittaa Daavidin huoneen ulkopuolelle Jumalan valtakuntaan. Sen täysi merkitys ylittää sen välittömät aikomukset.
Pappi voisi selittää tätä dynamiikkaa vertaamalla sitä Yhdysvaltojen perustamisasiakirjoihin. Itsenäisyysjulistuksessa perustellaan oikeutta perustaa uusi kansakunta – vastoin oikeusvaltiota – vetoamalla useisiin ”itsestään selviin” totuuksiin. Näiden joukossa on totuus siitä, että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”. Perustajasukupolven aikomusten rajat tässä lausekkeessa näkyvät perustuslain määritelmässä, jonka mukaan orjuutettu henkilö on kolme viidesosaa ihmisestä. Julistus legitimoi perustuslain perustaman kansakunnan, mutta myös tuomitsee sen. Se odottaa, että Martin Luther Kingin kaltainen profeetta ilmestyy, tarttuu sekkiin, jonka se on kirjoittanut ilman täyttä tietämystä, ja esittää tuon sekin uuden maksuvaatimuksen kera. Daavidin oraakkeli oikeudenmukaisesta hallitsijasta tarjoaa samanlaisia resursseja myöhemmin tuleville profeetoille. Yhdysvaltojen perustajien tavoin Daavid sanoo enemmän kuin hän tietää.
Saarnaajille voi olla houkuttelevaa heittäytyä profeetoiksi, jotka kutsuvat esiin kaikki nuo vanhat, rohkeat väitteet ja muuttavat ne vanhurskauden vaatimuksiksi. Tämä työ on välttämätöntä, ja saarnaajien on tartuttava siihen. Mutta meidän pitäisi myös muistaa itsemme Daavidin kaltaisina ihmisinä.
Kun yritämme julistaa evankeliumia, kun uskallamme sanoa, että Herran henki puhuu kauttamme, huomaamme sanovamme enemmän kuin tiedämme. Huomaamme puhuvamme sanoja, joiden täysi merkitys ylittää kaiken, mitä voimme kuvitella. Puhumme sanoja, jotka tuomitsevat meidät samalla, kun ne julistavat uudestaan Jumalan lunastavaa rakkautta meitä ja koko maailmaa kohtaan.
Kiitos Jumalalle.3