Joskus olemme erityisen kiinnostuneita ihmisten viimeisistä sanoista.
Odotamme usein viisautta ja erityistä oivallusta niiltä, jotka valmistautuvat kuolemaan, joten elämämme voi olla rikkaampaa sen vuoksi, mitä opimme heidän näkökulmastaan. Mieleen saattaa tulla esimerkkejä nykykirjallisuudesta (viimeaikaiset bestsellerit kuten Viimeinen luento, Tiistaisin Morrien kanssa ja romaani Gilead), mutta niillä on muinaisia edeltäjiä. Ajatelkaa testamentteja, kirjallisuutta, jossa kuolemaansa lähestyvä johtaja esittää pohdintoja eletystä elämästä ja neuvoja perheelleen tai ystävilleen, jotka jäävät elämään. Esimerkkejä ovat 1. Mooseksen kirja 49:1-28, 1. Kuninkaiden kirja 2:1-9, Apostolien teot 21:17-38, useat Raamatun ulkopuoliset kirjoitukset (kuten kahdentoista patriarkan testamentit) ja kirje, jota kutsumme nimellä Toinen Timoteus.
Yleiskatsaus Toiseen Timoteukseen
Lukemisto omistaa tämän ja kolme seuraavaa sunnuntaita toiselle Timoteukselle, joka näyttäytyy Paavalin jäähyväiskirjeenä (vrt. esim. 2. Timoteuksen kirjaa 2. Timoteukselle 4:6-8). Kuten muukin testamenttikirjallisuus, tämä kirje kuljettaa kunnioitetun edesmenneen hahmon perintöä uusien, nousevien olosuhteiden pohdintaan. Erityiset teologiset oivallukset tai opilliset taistelut eivät nouse pintaan niinkään kuin Paavalin maine uskollisen kestävyyden mallina. Kirje rohkaisee vastaanottajaansa, Timoteusta, joka oli (kun hänkin oli vielä elossa) todennäköisesti tunnetuin Paavalin työtovereista, vaalimaan samoja ominaisuuksia omassa palvelutyössään. Kirjeessä oletetaan tilanne, jossa Timoteus kohtaa kilpailevien opettajien luomat haasteet. Se on huolissaan heidän opetustensa mahdollisuudesta haitata ja mustamaalata seurakuntaa.
Tyylillinen, teologinen ja historiallinen todistusaineisto vakuuttaa minut siitä, että toinen Timoteuskirje on kirjoitettu Paavalin nimissä luultavasti vuosikymmenen kuluessa vuodesta 100 jKr. eli kauan apostolin kuoleman jälkeen. (Mikä tahansa hyvämaineinen kommentaari tai raamattusanakirja voi tarkistaa tämän todistusaineiston.) Mielestäni toista Timoteusta käsittelevien saarnojen ei pitäisi paisutella kirjoittajakysymystä; ne voivat oikeutetusti pysytellä kirjallisessa fiktiossa, jonka kirjeen vaiheet ovat, kun kärsivä ”Paavali” pitää viimeisen luentonsa rakkaalle oppilaalleen. Samaan aikaan en näe juurikaan hyötyä siitä, että keskustelu kirjeen kirjoittajuudesta pidetään täysin piilossa seurakunnilta. Ne kestävät sen oppimisen, ja lisäksi se auttaa monia ymmärtämään, miksi tässä kirjassa asetetaan niin paljon arvoa Timoteuksen itsensä saaman perinnön säilyttämiselle ja välittämiselle eteenpäin. Saarnan lisäksi saarnaajat voivat isännöidä opetusfoorumeita tai muuten ohjata ihmisiä hyödyllisen kirjallisuuden pariin, jotta he tietävät, mitä sinä tiedät.
Vakiintunut usko (1:3-7)
Kirjeen tervehdyksen jälkeen kiitos johdattaa jatkuvuuden ja perimyksen teemoihin. Maininta Paavalin ”esivanhemmista”, Timoteuksen ”vilpitön usko”, jonka juuret ovat isoäidissä ja äidissä, ja Timoteuksen tarve ”elvyttää” Jumalan lahja – nämä kaikki rohkaisevat Timoteusta ymmärtämään identiteettinsä ja velvollisuutensa ottamalla huomioon ne, jotka ovat menneet ennen häntä (ks. myös 2. Tim. 3:14-15). Kirjeessä kristillinen usko ja palvelutehtävä tulkitaan kokonaan yhteisöllisissä ja perheellisissä yhteyksissä, jotka ulottuvat läpi ajan. Tämä tekee Timoteuksesta kaikkea muuta kuin uusia oivalluksia kaupittelevan itsenäisen toimijan. Hänen uskonsa juuret menneisyydessä tekevät siitä luotettavan, todistetun. Timoteuksen työhön kuuluu tulevaisuuden vuoksi enemmänkin säilyttäminen kuin uudistaminen.
Heti alussa toinen Timoteuksen kirje näyttäytyy konservatiivisena kirjeenä, ja ”konservatiivinen” ymmärretään sanan kirjaimellisimmassa merkityksessä. Se kuvittelee ”uskon” olevan jotakin, jota on varjeltava (ks. 2. Tim. 1:14), jottei se turmeltuisi tai laimenisi. Tämä tekee kirjeestä erityisen houkuttelevan joillekin nykyajan kristityille, kun taas toiset huolestuvat. Viisaat saarnaajat välttävät käyttämästä yhtä saarnaa näiden taistelujen tuomitsemiseen tai puhumasta perinteestä ja muutoksesta abstraktein termein. Muita saarnavaihtoehtoja ovat muun muassa nämä:
- Kirjeessä kerrotaan Timoteukselle, että hänen uskonsa ja kutsumuksensa eivät ole hänen identiteettiinsä nähden toissijaisia, vaan ne ovat osa sitä, kuka hän on. Harkitse siis seurakunnan kanssa sen tutkimista, miten uskomme ja palvelustehtävämme liittyvät mielekkäästi henkilökohtaiseen ja yhteisölliseen identiteettiimme, joka juontaa juurensa erityiseen mutta yhteiseen perintöön.
- Kokonaisuutena toinen Timoteuskirje ilmaisee suurta huolta vääristä opettajista ja kilpailevista opeista (joihinkin näistä näyttäisi 1. Timoteuksen kirja 6:20-21:n perusteella sisältyneen gnostilaisesta ajatusmaailmasta omaksuttuja ajatuksia). Siinä ollaan huolissaan siitä, että muut opetukset mahdollisesti johtavat kristittyjä harhaan tai tekevät heistä kärttyisiä ja haavoittavat siten evankeliumin palvelutyötä. Harkitse siis kysymysten esittämistä siitä, minkälaiset havaitut uhat saavat sinut ja seurakuntasi päättäväisesti turvautumaan ”ulkopuolisia” tai ”vieraita” vaikutteita vastaan. Mitä vaikutteita on todella vastustettava? Mitä vastustamme vain siksi, että pelkäämme tai luulemme itse olevamme hyökkäyksen kohteena?
Luottamus yli häpeän ja kärsimyksen (1:8-14)
Seuraavaksi kirjeessä kehotetaan Timoteusta pysymään uskollisena ja edetään lukuisilla kehotusten rykelmillä 2:13:een asti. Ensimmäinen kehotusten ryhmä on kohdassa 1:8-14, jossa Timoteusta kehotetaan jäljittelemään Paavalia kärsimyksen ja häpeän sietämisessä (sillä kirjeessä kuvataan Paavalin olleen vangittuna tässä ja muualla). Kärsimys ei merkitse häpeää eikä epäonnistumista, kun kyse on evankeliumista, koska evankeliumissa on kyse Jumalan voimasta tuoda elämä kuolemasta (2. Tim. 1:10). Tämä voima, joka toteutuu Kristuksessa Jeesuksessa, muuttaa näkökulmamme ahdistukseen ja nöyryytykseen, joiden oletettavasti on liityttävä kärsimykseen. Kärsimys ei voi mitätöidä Jumalan armoa, joka ”ilmoitettiin” (phaneroo) tai tehtiin tunnetuksi Kristuksen Jeesuksen ”ilmestymisessä” (epiphaneia). Tämä saa Paavalin ilmaisemaan luottamuksensa Jeesuksen (tai Jumalan?) kykyyn varjella sitä, minkä Paavali on uskonut Jeesukselle, tarkoittaen kenties Paavalin omaa itseään. Vastaavasti ja tätä toimintaa peilaten Timoteuksen on uskollisesti vartioitava hänelle uskottua apostolista opetusta.
Kieli Kristuksesta, joka poistaa kuoleman (2. Tim. 1:10), vaikuttaa moniin kuulijoihin voimakkaana, hyvänä uutisena. Saarnassa voitaisiin omistautua sen tutkimiselle, miten kuoleman kukistaminen ja lupaus kuolemattomuudesta ovat Jumalan armon ilmauksia tai seurauksia.
Samanaikaisesti kirjeessä juhlitaan kuoleman lakkauttamista sen palveluksessa, että Timoteusta rohkaistaan kärsimyksen kestämiseen (ks. 2. Tim. 3:12). Kaikenlaisten huoltajien on huolestuttavan helppoa käyttää näitä sanoja vähätelläkseen ihmisten kokeman tuskan ja nöyryytyksen todellisuutta, ikään kuin kristillisen vastauksen kärsimykseen pitäisi olla: ”Kaikki on paremmin, kun olet kuollut” tai, mikä vielä pahempaa, ”Ryhdistäydy ja lopeta valittaminen”. Meidän on huomattava, että kärsimys, jota tässä kirjeessä ajatellaan, on aivan erityinen: kärsimys, joka kärsitään sen seurauksena, että ihmistä vainotaan uskonsa tähden.
Pitäkää mielessä, että nämä kuolemattomuutta ja kuoleman loppua koskevat lausunnot tulevat meille ikään kuin miehen kynästä, joka kirjoittaa itsevarman testamenttisen jäähyväiskirjeen. Paavali vaikuttaa sellaiselta, joka mallintaa, miten kuolla. Hän tekee sen antamalla ohjeita siitä, miten elää luottavaisesti ja tavalla, joka herättää muissa luottamusta Jumalan lupauksiin. Ihmiskunnan historia kuhisee keskusteluja siitä, mitä tarkoittaa hyvä kuolema ja millainen elämä valmistaa ihmistä sellaiseen. Tarvitsemme todellisia, lihaa ja verta olevia esimerkkejä siitä, miltä hyvä elämä ja hyvä kuolema näyttävät. Paavalin muisto tarjosi sellaisen muinaiselle yleisölle ja meille. Mitä muita sinulle tulee mieleen?