”Kaikkea pitää viedä äärirajoille, muuten elämästä tulee tylsää.” – Dario Argento
Italialainen elokuvantekijä Dario Argento on vuodesta 1970 lähtien luonut maineikkaan uran syventymällä graafisten shokkien alueelle. Hän loi taidemuodon intensiivisistä pelotteluista, sellaisista, joissa yleisö kastuu visuaalisesti. Hänen aiemmat teoksensa kuuluvat giallon kategoriaan, joka on italialainen termi, joka kuvaa jännitykseen, mysteeriin ja kauhuun keskittyvän elokuvan tai kirjallisuuden alalajia. Argento hallitsi tätä alaa, ja hänen aiemmat teoksensa olivat aikansa tuhoisat. Paitsi että ideat olivat omaperäisiä, niiden toteutus oli mestarillista.
80-luku ei ollut Argentolle yhtä hedelmällinen, kuten vuoden 1985 tuotanto Demons, jonka hän kirjoitti ja tuotti. Vaikka se vaikuttaa Night Of The Living Deadin ja The Warriorsin risteytykseltä, todellisuudessa se on tylsä, huonosti näytelty ja unohdettava. Kriittisesti hänen työnsä on lipsahtanut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, ja vain lyhyet välähdykset miehen loistavuudesta, kuten Max Von Sydow’n trillerissä Sleepless (2001), ovat nähtävissä. Elokuvantekijältä, joka jossain vaiheessa rikkoi uutta tietä ja murskasi rajoja, tämä on hieman turhauttavaa.
Vastaamatta lopullisesta rappiostaan Dario Argentosta on kuitenkin tullut yksi alansa vaikutusvaltaisimmista ohjaajista sitten Alfred Hitchcockin uhkaavan työn. Itse asiassa jopa Peter Stricklandin tällä viikolla ilmestyvä In Fabric on selvästi velkaa italialaiselle elokuvantekijälle. Ottamalla viisi merkkielokuvaa Argenton aiemmasta teosluettelosta, miehen nerokkuus nousee pintaan, osoittaen sekä sisua että kunniaa, kaikin puolin.
#1. The Bird With the Crystal Plumage (1970)
Argenton debyytti ja ensimmäinen suuri hitti Italian ulkopuolella, The Bird With the Crystal Plumage eli Galleriamurhat seuraa Roomassa lomailevaa amerikkalaista kirjailijaa Sam Dalmasia (Tony Musante). Hän etsii inspiraatiota ja parannuskeinoa kirjailijan lukkiutumiseensa ja sotkeutuu tapaukseen, jossa sarjamurhaaja murhaa lukuisia naisia eri puolilla kaupunkia. Sam näkee yhden näistä kuolemantapauksista taidegalleriassa, ja hänestä tulee tunteellisesti kiinnostunut ”mustahansikkaisen” murhaajan kiinniottamisesta. Tämä on giallo-elokuvaa parhaimmillaan: jännittävää, viihdyttävää, ja kauhun tunnetta vastaa tyylitelty kauhu, jonka Argento täydellisti myöhemmissä elokuvissaan.
#2. Deep Red (1975)
Vuoteen 1975 mennessä Argento oli alkanut hioa ammattitaitoaan ja syventyä täysin kauhuun. Selkeä esimerkki tästä on Deep Red (Profondo Rosso). Tämä on ohjaajan teos, joka todella esittelee hänen visuaalisen tyylinsä kameran takana, sillä uhreissa koettu tuska välittyy täydellisesti katsojalle.
Deep Red on tarina myyteistä, kansanperinteestä ja kaikesta tärkeästä salaperäisestä murhaajasta sekä historiallisesta murhasta ja kirjasta nimeltä House of the Screaming Child. Elokuva on monitahoinen, jännittävä juonenkäänteineen ja karmaisevine murhineen, jotka lisäävät kauniisti Argenton vision toteutusta. Italialaisen progressiivisen rock-yhtyeen Goblinin (joka astui tilalle Pink Floydin kieltäydyttyä tilaisuudesta) soundtrack vain lisää sitä aavemaista tunnelmaa, jonka elokuvantekijä loi orjuuttaakseen katsojan painajaisten maailmaan. Tämä jää mieleen vielä pitkään lopputekstien jälkeen.
#3. Suspiria (1977)
Luca Guadagninon vuonna 2018 tekemä, neljä vuosikymmentä sitten valmistunut alkuperäisteos on edelleen vapinaa aiheuttava mestariteos, jota ei voi verrata. Se seuraa tarinaa amerikkalaisesta balettitanssijasta Suzy Bannionista (Jessica Harper), joka matkustaa Saksaan opiskelemaan Tanz-tanssiakatemiaan ja joutuu ansaan murhien maailmaan.
Se on visuaalisesti mukaansatempaava, mestariteos, jossa veri ja jännitys taistelevat tyylikkäitä kulisseja vasten. Ottaen huomioon, että huonosti dubattu englanti on pettymys, alkuperäinen tekstitetty leikkaus on paras. Siitä huolimatta Suspiriassa ei useinkaan tarvita sanoja. Pelkästään Argenton kirkkaan punaisen, sinisen ja vihreän väriset lavasteet tuovat tarpeeksi jännitystä traumatisoidakseen aistit. Vaikka Argenton seuraavasta projektista ja temaattisesta jatko-osasta Infernosta (1980) puuttui tämän järkyttävän elokuvan alkuvaikutus, Suspiria mainitaan oikeutetusti samassa sarjassa kuin Manaaja.
#4. Tenebrae (1982)
Tässä vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa ohjaaja palaa alkuperäiseen jännityspainotteiseen parhaimpaansa ja nousee ajoittain Hitchockin parhaimmiston tasolle. Tässä trillerissä hyödynnetään maalauksellisimpia kuvauspaikkoja mitä verisimpiin verilöylyihin.
Samankaltainen kuin The Bird With the Crystal Plumage. Tenebrae seuraa kirjailijaa. Tällä kertaa hänen nimensä on Peter Neal (Anthony Franciosa). Kun kirjailija on Roomassa kirjakiertueella edistämässä uusinta romaaniaan ”Tenebrae”, hän saa tietää, että tappaja kopioi skenaarioita hänen kirjastaan – ja herättää Nealin omat väkivaltaiset visiot henkiin.
Tenebraen sisältämä mielikuvituksellisuus ja monitahoisuus – sen tutkiminen, voiko verinen ja sensaatiohakuinen kirjoitus olla seurausta luojansa tukahdutetuista ja piilevistä fiksaatioista – voi olla ajoittain suorastaan musertavaa. Tuloksena on kuitenkin entistä harkitumpi slasher. Tässä ei ole kyse vain siitä, että näyttelijät ovat valkokankaalla vain siksi, että heidät tapetaan. Gore saattaa olla runsasta, mutta tarpeellista.
#5. Phenomena (1985)
Mysteeriset sarjamurhaajat sikseen, Phenomena pyörii psyykkisten kykyjen ja telekinesian ympärillä. Se seuraa nuorta tyttöä, Jennifer Corvinoa (Jennifer Connelly), joka huomaa pystyvänsä kommunikoimaan hyönteisten kanssa. Tämä voi vaikuttaa päällisin puolin hyvin hyödyttömältä. Se saa kuitenkin paljon aikaan murhien selvittämisessä. Jennifer pystyy paikallistamaan toukat, jotka kiinnittyvät mätäneviin ruumiisiin. Kun psykoottinen murhaaja on vapaalla jalalla, Jenniferistä tulee avain tämän kiinnisaamiseen, sillä hänen lahjansa voivat johtaa syyllisen jäljille.
Tyylikkäät kulissit ovat hillitymmät kuin aiemmissa elokuvissa, ja näyttelijäntyötä kritisoitiin silloisissa arvosteluissa. Jälkikäteen ajateltuna lahjakas nuori tyttö, joka pystyy ratkaisemaan mysteerejä ruumiiden jäänteisiin kiinnittyvien ötököiden avulla, on kuitenkin nerokas, todiste siitä, että Argento ei vielä 80-luvun puolivälissäkään ollut menettänyt mitään ainutlaatuisesta mielikuvituksestaan.
Kuvakrediitti