阅读中文版本，请点击这里
Dear Kobe,
Tästä tulee vaikeaa. Mutta minun on saatava tämä pois rinnastani. Tehkää tilaa minulle ja Kobelle.
Tyhjentäkää maali Chuckille ja Kobelle, viimeisen kerran.
Kobe Bean Bryant….
Minun kaverini.
Ensimmäisen kerran, kun näin sinun taistelevan Black Jesusia vastaan, kun olit 18-vuotias, tiesin, että olet tappaja. Silloin tajusin, että sinusta tulee legenda tässä pelissä. Olit kovassa iskussa Miken kanssa sinä iltana. Et pelännyt yhtään. Tiesin vuosien varrella ohitettuani sinut liikenteessä, että olit kova jätkä. Mutta kun näin sinun käyvän Black Jesusin kimppuun tuolla tavalla…
Silloin tiesin, että olet sukulaissielu.
Olimme ehkä kasvaneet erilaisissa olosuhteissa, mutta kun näin sinut kentällä ja kuinka kovaa menit, tiesin, että meidät oli kasvatettu samalla mentaliteetilla. En ollut pitkä – mutta mielessäni aioin olla jättiläinen siellä joka ikinen ilta. Olit 6′ 6″, ja olisit voinut tehdä maaleja unissasi. Mutta se ei riittänyt. Yritit olla paras, joka on koskaan tehnyt sitä.
Kaikki sanovat haluavansa olla sellainen. Mutta kaikki eivät ole valmiita uhraamaan sitä, mitä siihen todella tarvitaan.
Muistatko, kun tulin L.A:han ensimmäistä kertaa tulokasvuonna? Otit minut hotellista kyytiin ja menimme syömään, ja kysyit, mitä aion tehdä myöhemmin.
Sanoin, että menen klubille. Me ollaan L.A:ssa! Minä menen klubille, Kobe. Come on, man.
And what did you say?
”I’m going back to the gym.”
Olet varmaan ainoa jätkä pelin historiassa, jonka mystiikkaa ei liioiteltu. Mamba ei ollut mikään myytti. Se ei edes tehnyt sinulle oikeutta. Yksi, kaksi, kolme aamulla tiesimme missä olit.
Minä ja sinä, joka ikinen kerta kun astuimme sille lattialle, olimme menossa sotaan. Mutta se ei ollut mitään vihamielisyyttä. Ei koskaan ollut mitään riitaa. Se oli kuin raskaansarjan nyrkkeilijät hakkaisivat toisiaan. Ja sitten kellon soidessa se oli pelkkää rakkautta ja kunnioitusta. Suuruus tarvitsee seuraa, ja me tarvitsimme toisiamme. Mike tarvitsi Princeä, kuten Prince tarvitsi Mikea. Tyson tarvitsi Holyfieldiä niin kuin Holyfield tarvitsi Tysonia.
Kaikki kaipaavat sitä ihmistä, joka sanoo: ”Voi, sä oot ihan perseestä. No minäkin olen paska.
Suuruus tarvitsee seuraa, ja me tarvitsimme toisiamme. Mike tarvitsi Princeä niin kuin Prince tarvitsi Mikeä.
Ja poika, sinä olit p*ska. Olit kovin mies, jonka olen koskaan nähnyt tässä pelissä. Kylmäverisin sarjamurhaaja jonka olen koskaan nähnyt. Kovin kilpailija jonka olen koskaan nähnyt. Muistan kuulleeni tarinan, jonka mukaan olit matkalla ja katsoit kohokohtia siitä, kun pudotin 35 pistettä Knicksille Gardenissa tulokasvuonnamme, ja suutuit niin, että hajotit hotellihuoneen ja aloit tutkia minua kuin olisit CIA:ssa. ”HANKI MINULLE A.I:N KANSIO.” – Niin se varmaan oli. Tutkit, miten valkohait metsästävät hylkeitä Tyynellämerellä ja vaikka mitä.
Rakastan tuossa tarinassa sitä, että se on totuus. Se oli vain meidän suhteemme. Kaksi kaveria, jotka puskevat toisiaan suuruuteen. Seuraavalla kerralla kun tulit Phillyn kautta, olit KAIKKI minun paskassani. Sinua ei voitu jättää puolitiehen. Jokaista ensimmäistä askelta piti mennä sata askelta. Olet 6′ 6″, ja se oli kuin halusit suojella minua. Halusit haasteen. Halusit näyttää minulle, että olet pahin kusipää, joka on koskaan pelannut tätä peliä.
Enkä halunnut Kobe Bryantia toiseen päähän!!!!!.
Mies, helvetti ei!!!!!!
En estä sinua. Kukaan ei estä sinua. Olit KOBE, ja aioit tehdä siellä mitä ikinä halusitkin – koska olit tarkka-ampuja, salamurhaaja, kylmäverinen tappaja… ja nyt puhun sinusta menneessä aikamuodossa, ja tunnen vieläkin tunteita siitä.
Se ei vieläkään tunnu todelliselta.
Olit minun kaverini.
Vuoden 2001 loppuotteluissa kävimme toisiamme vastaan kuin ottelijat. Ei mistään riidasta tai vihasta – sitä jotkut eivät koskaan pysty ymmärtämään. Ei vihasta. Ihailusta. Rakkaudesta.
En voi kertoa, kuinka monta kuvaa olen nähnyt sinusta ja minusta vapaaheittoviivalla puhumassa paskaa ja vain hymyilemässä.
Mies, kuka helvetti häviää NBA:n mestaruuden 33 pisteen keskiarvolla per peli?
Miten helvetissä aiot saada tuollaisen 35:n keskiarvon, mies?
Miksi sinun piti tehdä se?”
Sinun piti tehdä se, koska olet sinä. Koska olet Kobe Bean Bryant. Koska olet suoranainen jättiläinen. Katsoit varmaan joka ilta SportsCenteristä, kun olin 41-vuotias, vai mitä? Anna kun katson 43 – katsotaan, mitä pidät siitä, Chuck.
Olin aina itsevarma. Tiesin mihin pystyn. Olin maalintekijä. Olin voittaja. Tein sen omalla tavallani. Voitin joitakin pelejä. Mutta olit mestari. Sinulla on sormuksia. Sinulla on sormuksia sormusten päällä. Sinua rakastettiin kaikkialla maailmassa, ja sinua rakastettiin omassa talossani. Vanhin tyttäreni rakasti Kobe Bryantia. Hän halusi aina isän voittavan, älkää käsittäkö minua väärin – mutta hän halusi myös Koben lähtevän.
Lapsillani oli tapana lyödä minua puhumalla siitä, kuinka he haluavat Kobe Adidaseja, kun ne ilmestyvät!!!!. He heiluttivat numeroita 8 ja 24, koska olit yksi heidän sankareistaan. Ja jos olen rehellinen? Olit sankari minullekin. Vaikka olit minua nuorempi, ihailin sinua, koska uhrasit niin paljon ja annoit niin paljon tälle pelille.
En voi kertoa, kuinka monta kuvaa olen nähnyt sinusta ja minusta vapaaheittoviivalla puhumassa paskaa ja vain hymyilemässä.
Kun joku kysyy minulta: ”Kuka on kaikkien aikojen paras?”
En aio jauhaa paskaa. MJ on aina ykkönen. Tiedän että sinä sanoisit samaa. Black Jesus, se on G.O.A.T.
Mutta numero 2?
Numero 2, sanon aina, että se on Kobe Bryant.
Kukaan ei ollut kovempi kuin sinä. Kukaan ei saanut minusta enempää irti. Meidät on yhdistetty ikuisesti tässä pelissä – tässä elämässä.
Olisin vain toivonut, että meillä olisi ollut enemmän aikaa.
Hauskaa, en tiedä olenko koskaan kertonut sinulle tätä, mutta yksi lempimuistoistani on se, kun tulin katsomaan sinua L.A:ssa, kun 8 ja 24 poistettiin käytöstä. Kuka helvetti on niin kylmä niin kauan, että saa KAKSI eri numeroa ylös parviin? En voisi missata sitä hetkeä mistään hinnasta. Mutta tiedätkö mikä siinä on niin hullua? Kaikki Staples Centerissä kohtelivat minua kuin olisimme voittaneet ne sormukset vuonna 2001. Turvamiehet aiheuttivat minulle kaikenlaisia ongelmia, kun yritin päästä lattialle!!!! Te voititte, Los Angeles!!!
Yritin päästä kentälle onnittelemaan teitä, niin kuin, Tuo on minun kaverini. Ja turvamiehet katsovat minua kuin hullua.
Hahahaha, voititte!!!!. Teillä kaikilla on kaikki sormukset!!!
Mies, kun vihdoin pääsin kentälle ja halasin sinua, ja sinä pidit tyttövauvaa sylissäsi… se oli hetki, jota en koskaan unohda. Olin vain onnellinen, että sain olla siellä. Olin onnellinen saadessani olla osa perintöä, joka on Kobe Bean Bryant.
Mihin aika meni? Se ensimmäinen matka Los Angelesiin tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen. Olimme vain lapsia, ja kaikki oli edessä.”
”Mitä aiot tehdä myöhemmin?”
”Menen klubille.”
”Menen takaisin salille.”
En ikinä unohda sitä.”
Sinä et ole enää täällä maan päällä, mutta et ole myöskään poissa. Sanot vain nimen Kobe Bryant, ja muistot palaavat sekunnin murto-osassa.
Voin nähdä sinut näyttämässä sormea ilmaan, kun kävelit pois kentältä pudotettuasi Torontoa vastaan 81 pistettä.
Näen sinut hyppimässä ilmaan aivan kuten MJ voitettuasi mestaruuden.
Näen sinut seisomassa vieressäni vapaaheittoviivalla, hymyilemässä, sanomatta edes mitään – katsomassa minua vain niin kuin: Nyt se alkaa, Chuck.
Nämä muistot eivät katoa mihinkään.
Ja kyllä, me itkemme.
Me itkemme vieläkin joskus, kun muistamme, että olet oikeasti poissa.
Mutta me hymyilemme ihan vitun paljon ajatellessamme niitä muistoja.
En oikeastaan tiedä, miten minun pitäisi lopettaa tällainen kirje. En oikein tiedä miten hyvästellä NBA-legenda, isä, aviomies, ystävä. Minulla ei oikeastaan ole sanoja.
Main only I know is … I love you, brother.
Sincerely,
Chuck