Latinasta sedimentum, sedimentti on ainetta, joka nesteessä suspendoituneena ollessaan päätyy pohjalle lisääntyneen painovoimansa vuoksi. Tätä prosessia kutsutaan sedimentaatioksi.
Sedimentaatiota tapahtuu, kun kiinteä aines kulkeutuu vesivirran mukana ja laskeutuu joen, altaan jne. pohjalle. Vesivirrat pystyvät kuljettamaan suspendoitunutta kiintoainetta ja synnyttämään sedimenttiä omien ominaisuuksiensa vuoksi tai kanavien eroosion kautta.
Geologisella tasolla sedimentti on maan pinnalle kertyvää kiinteää ainesta, joka syntyy ilmakehässä, hydrosfäärissä ja biosfäärissä vaikuttavien eri luonnonilmiöiden vaikutuksesta. Tuulet, sademäärät ja lämpötilan muutokset ovat joitakin sedimentin kehittymiseen liittyviä tekijöitä.
Useimmat sedimentaatioprosessit tapahtuvat painovoiman vaikutuksesta. Painuneet alueet altistuvat yleensä sedimentaatiolle, kun taas litosfäärin korkeammat alueet altistuvat yleensä eroosiolle. Syvennyksiä, joihin sedimentti kerääntyy, kutsutaan sedimenttialtaiksi.
Laitteita käytetään sedimentaation aikaansaamiseksi, prosessia, joka on välttämätön esimerkiksi vedenpuhdistuksessa; näitä ovat dekantterit, desanderit ja suodatinpadot.
Käsitettä sedimentti voidaan käyttää myös kuvaannollisesti viittaamaan jäänteisiin jostakin menneestä tai päättyneestä: ”Nämä ovat sedimenttejä imperiumista, joka pystyi hallitsemaan laajoja alueita planeetalla”.
Sedimentologia
Sedimentologia on geologian osa-alue, joka tutkii muodostumis- ja kulkeutumisprosesseja sekä sedimentiksi kerääntyneen aineksen laskeutumista maa- tai merialueilla, josta yleensä muodostuu sedimenttikiviä. Tutkimuksellaan se pyrkii ymmärtämään ja rekonstruoimaan menneisyyden sedimentaatioilmiöitä.
Toisin kuin stratigrafia, johon sillä on läheinen yhteys, se ei pyri kuvaamaan kiviä vaan tulkitsemaan niiden prosesseja ja ympäristöjä.
Yksi periaatteista, johon se perustuu, on nimeltään kerrostumien päällekkäisyyden laki (Law of Superposition of Strata), joka määrittelee, että sedimenttikerrokset kerrostuvat ajan kuluessa järjestyksessä, jossa kerroksen etäisyys pinnasta on sitä suurempi, mitä vanhempi se on. Tämä aksiooma on perustavanlaatuinen monille luonnontieteille, jotka ovat riippuvaisia geologiasta, ja se perustuu planeetan historian havainnointiin.
Lajimme suhde kiviin juontaa juurensa kivikaudelle, jolloin niitä alettiin käyttää taloudellisiin tarkoituksiin; tieteellinen kiinnostus heräsi kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla, ja vasta 1900-luvun alkupuoliskolla se ristittiin sedimentologiaksi.
1960-luvulle tultaessa sedimentologiasta oli tullut hyvin tärkeää, ja tuolloin sitä hyödynnettiin hiilivetyjen hyödyntämisessä, sillä sen avulla saatiin tietoa, jota tarvittiin hiilivetyjen kerääntymiseen parhaiten soveltuvien alueiden (niin sanottujen varastoalueiden) löytämiseksi.
Toinen ala, joka hyötyy huomattavasti sedimentologiasta, on ympäristönhoito, sillä sen havainnot antavat tärkeää tietoa tiettyjen päätösten tekemiselle, kuten satamien rakentamiselle tai rannikoiden puolustamiselle eroosiota vastaan. Tämän viimeisen kohdan osalta on kannanottoja, jotka vastustavat ihmisen puuttumista luonnon prosesseihin ja katsovat, että se puuttuu maapallon tahtoon, muuttaa sen kiertokulkuja ja voi aiheuttaa katastrofeja.