Etelä-Afrikka on poliittisessa kriisissä maan suurimman oppositiopuolueen, Demokraattisen allianssin (Democratic Alliance, DA), johtoportaan eron jälkeen. Tämä on huono uutinen maan kannalta. Se on huono uutinen myös alueelle: Afrikka ja kansainvälinen yhteisö ovat kaivanneet epätoivoisesti jälkikolonialistista tarinaa, joka rikkoo historiallista trendiä horjuvista demokratisointihankkeista. Jos Etelä-Afrikassa ei ole elinvoimaista monipuoluedemokratiaa, sen mahdolliset geopoliittiset ja taloudelliset vaikutukset ovat huolestuttavia. Etelä-Afrikkaa on vuodesta 1994 lähtien hallinnut hallitseva Afrikan kansalliskongressi (ANC) -puolue, jolla on ehdoton enemmistö, ja sillä ei ole varaa siihen, että sen poliittinen oppositio, joka on ollut merkittävin ANC:n vallan hillitsijä, romahtaa.
DA on käynyt kärsivällisesti ja taitavasti sotaa tuomioistuimissa pakottaakseen kansallisen syyttäjäviranomaisen palauttamaan entisen presidentin Jacob Zuman korruptiosyytteet, ja DA:n lainsäätäjät ovat käyttäneet itse parlamenttia hyväkseen pitääkseen ANC:n johtaman hallituksen perustuslaillisessa ja poliittisessa tilivelvollisuudessa tekemällä loistavaa valvontatyötä useissa parlamenttivaliokunnissa.”
Viime viikolla DA:n valtakunnalliseksi johtajaksi nimetty Mmusi Maimane järkytti Etelä-Afrikkaa eroamalla johtajan tehtävästä. Tämän jälkeen hän ilmoitti eroavansa puolueen jäsenyydestä ja siten myös yhdestä puolueen jäsenestä kansallisessa parlamentissa. Maimanen uran retorinen kohokohta oli hänen helmikuussa 2015 pitämänsä osuva puhe, jossa hän kuvaili mieleenpainuvasti silloista presidenttiä Zumaa ”rikkinäiseksi mieheksi, joka johtaa rikkinäistä yhteiskuntaa”. Mutta juuri DA on nyt rikki.
Maimane oli motivoitunut eroamaan, kun hänen edeltäjänsä Helen Zille oli muutamaa päivää aiemmin palannut vaikutusvaltaiseen vaaleilla valittuun johtotehtävään: puolueen liittovaltuuston puheenjohtajaksi. Zille on syvästi eripuraa aiheuttava hahmo, koska pitkän ja muutoin ihailtavan poliittisen uran loppuvuosina hän kosiskeli kiistoja twiiteillään, joissa hän vihjasi, ettei kaikki kolonialismiin liittyvä ollutkaan pahasta, kieltäytyi perumasta näitä lausuntoja, kun mustat äänestäjät ja monet kommentoijat reagoivat niihin, ja yleensäkin muuttui vastahakoiseksi julkisissa lausunnoissaan rotuperusteisen hyvityspolitiikan vaaroista.
Värisokeus yhteiskunnassa, joka on vasta hiljattain päässyt irti vuosisatoja kestäneestä rotuun perustuvasta sorrosta, ei ole voittava kaava Etelä-Afrikan politiikassa. Etelä-Afrikan kontekstissa värisokeus nähdään raa’ana kieltäytymisenä tunnustamasta, miten voimakkaasti rotu käsitteenä yhä elävöittää elämää tässä hajanaisessa yhteiskunnassa, teeskentelemällä, että luokka-analyysi yksinään voi täysin selittää nykyiset rakenteelliset epäoikeudenmukaisuudet.
Zillen kiistanalaiset lausunnot maksoivat puolueelle jonkin verran kannatusta, koska monet äänestäjät olivat pettyneitä siihen, ettei DA ollut moittinut häntä riittävästi. Kun Maimanesta tuli ensimmäinen mustaihoinen henkilö DA:n johdossa, se antoi viralliselle oppositiolle mahdollisuuden vastata kritiikkiin, jonka mukaan se suhtautuu vastenmielisesti mustiin lahjakkuuksiin huipulla. Sävykkään ja värisokean Zillen paluu näkyvään asemaan kumoaa ne marginaaliset voitot, joita Maimanen valinnan estetiikka oli edustanut.
Zillen paluu yhteen puolueen kolmesta korkeimmasta johtopaikasta oli lähinnä vahvistus sille, että Maimanen omat kollegat liittoneuvostossa, joka on puolueen korkein päätöksentekoelin vaalikokousten välisenä aikana, olivat menettäneet uskonsa Maimanen johtajuuteen hänen kerättyä vain 20. puolueen johtoon.8 prosenttia äänistä tämänvuotisissa vaaleissa, kun se vuonna 2014 oli 22,2 prosenttia – huolimatta siitä, että ANC:n kampanjakertomuksessa keskityttiin vuosikymmenen kestäneeseen törkeään huonoon hallintoon Zuman hirvittävän johtajuuden aikana. Tällaista vastustajaa vastaan DA:n olisi pitänyt saada mukavasti yli 25 prosenttia äänistä ANC:n hallinnon epäonnistumisen yhteydessä.
Maimane ei ollut ainoa DA:sta eronnut. Myös muut korkea-arvoiset johtajat ja poliitikot, mukaan lukien Johannesburgin energinen pormestari, musta liikemies Herman Mashaba, ilmoittivat eroavansa, ja puolue on nyt peräsimessä, kun se yrittää täyttää korkean profiilin virkoja väliaikaisilla nimityksillä samalla kun se suunnittelee ennenaikaista vaalikokousta.
Mashaban lähdön aiheuttaman iskun ymmärtämiseksi on muistettava, että DA oli halunnut osoittaa Etelä-Afrikalle, että se kykenee hallitsemaan Länsi-Kapin ulkopuolella, jossa sillä on pitkään ollut vahva asema. Vuoden 2016 kunnallisvaaleissa DA painoi ANC:n alle 50 prosenttiin Johannesburgissa, joka on maan suurin kaupunki ja talousmahti. Tämä yllättävän vahva tulos mahdollisti sen, että DA pystyi hallitsemaan kuntaa tehokkaassa oppositiokoalitiossa vasemmistolaisen Economic Freedom Fightersin (EFF) kanssa. Kyseessä oli ratkaiseva vaalitappio, sillä Johannesburgin hallintomenestys olisi antanut puolueelle mahdollisuuden väittää vuoden 2024 vaalikampanjassa, että sillä on kykyä luottaa suuriin budjetteihin – ja ehkä jopa itse kansalliseen hallitukseen.
Tämä mahdollisuus on nyt todennäköisesti pilalla. Kun tähän lisätään vielä kahden korkean ja näkyvän mustan johtajan kuoleman kauhea näkövinkkelistä, se muistuttaa monia äänestäjiä DA:n vuonna 1999 valitsemasta onnettomasta iskulauseesta ”Fight Back” (Taistele takaisin), joka kuulosti monien maan mustan enemmistön keskuudessa pahaenteisesti ”Fight Blackilta”. On vaikea nähdä, miten puolue voi nyt välttää toistuvia käsityksiä siitä, että se on edelleen riippuvainen sellaisen vallitsevan tilanteen säilyttämisestä, jossa valkoisten valta on keskeisellä sijalla sekä puolueessa että taloudessa.
Myös kansainvälisten tarkkailijoiden on seurattava tarkasti DA:n alamäkeä. Demokraattisella järjestelmällä on parhaat mahdollisuudet säilyä yhteiskunnassa, jos kilpailullisen politiikan kulttuuri on juurtunut turvallisesti. Tämä puolestaan edellyttää, että kansalaisilla on useita poliittisia puolueita, joista valita – ei vain nimellisesti, vaan aidosti toimivina vaihtoehtoina. Hallitsevasta ANC:stä on tullut Etelä-Afrikan demokratian monopoliasemassa oleva toimija huolimatta lähes tuhoisasta korruptiosta, jatkuvista sähkökatkoista, jotka johtuvat siitä, että valtion omistamaa sähköyhtiötä hoidetaan edelleen huonosti, työttömyydestä, joka pitää yhteiskunnallisen tyytymättömyyden sitkeän korkeana, sekä ennennäkemättömän suuresta köyhyydestä ja epätasa-arvosta, jotka eivät näytä vähenemisen merkkejä.
Etelä-Afrikka on siis edelleen taloudellisesti ja sosiaalisesti syvästi epäoikeudenmukainen yhteiskunta, erityisesti sen köyhän mustan enemmistön kannalta. Tämä tarkoittaa, että vaihtoehdot ANC:lle ovat ratkaisevan tärkeitä, koska kansalaiset ansaitsevat ainakin mahdollisuuden uuteen hallitukseen, joka saattaa vielä täyttää ANC:n oman apartheidin jälkeisen lupauksen: ”Parempi elämä kaikille”. Mustien johtamat oppositiopuolueet, joihin kuuluvat sekä DA että toiseksi suurin oppositiopuolue EFF, saivat ANC:n pysähtymään ja pakottivat sen miettimään uudelleen vaalistrategiaansa. ANC voi toistaiseksi jatkaa verkkaista toimintaansa ilman poliittisia seurauksia lyhyellä aikavälillä.
Tässä yhteydessä DA:n johdon romahtaminen on vakava isku Etelä-Afrikan demokratialle. Tähän vuoteen asti DA oli ollut ainoa puolue, joka oli aina peräkkäisissä vaaleissa kasvattanut osuuttaan kansallisista äänistä, vaikkakin matalalta äänestäjäpohjalta. Tämä suuntaus kääntyi ensimmäistä kertaa tämän vuoden toukokuun vaaleissa. Osa ongelmaa on se, että puolue on kamppaillut löytääkseen aitoa ja pysyvää vetovoimaa mustien äänestäjien keskuudessa, jotka pitävät puoluetta lähinnä kolonialismin ja apartheidin suurimpien edunsaajien – valkoisten ja suuryritysten – vallan ja etuoikeuksien vakiinnuttamisena.
Ennen Zilleä DA:ta johti toinen valkoinen, Tony Leon. Hän ajoi keskustaoikeistolaista politiikkaa, joka ei välittänyt menneisyyden rakenteellisten epäoikeudenmukaisuuksien purkamisesta. Zille onnistui paremmin ottamaan etäisyyttä Leoniin ja hänen markkinafundamentalismiinsa, mutta hänen tarinansa oli kahden Zillen tarina: toinen kasvatti aluksi puolueensa pohjaa, mutta sitoutui sitten vähemmän selkeään sosiaalidemokraattiseen sanomaan, joka ankkuroitui yksiselitteisesti köyhän mustan enemmistön elettyihin kokemuksiin.
Ei ole selvää, oliko Maimanella tai Mashaballa parempi ideologinen ote siitä, mitä Etelä-Afrikka tarvitsee poliittisesti juuri nyt, mutta ei ole epäilystäkään siitä, että maassa, jossa rodulla on yhä merkitystä, pelkkä se, että heidät valittiin mustiksi johtajiksi, auttoi DA:n brändiä torjumaan osan historiallisesta kritiikistä, jonka mukaan se on vain valkoisten puolue.
Vaikka puolueella on tähän asti ollut monia mustia johtajia eri johtotasoilla, ja puoluekokouksissa on ollut kuvia, jotka osoittavat, ettei puolueesta voida hätäisesti tehdä puoluetta, joka nimenomaisesti sulkee mustat pois, se taistelee eräänlaista vaalien lasikattoa vastaan. Sen ajatukset ja poliittiset reseptit pyrkivät poistamaan rodun tai vähättelemään sitä nykypäivän Etelä-Afrikan epäoikeudenmukaisuuden taustatekijöiden analyysissä, ja se suosii vapaiden markkinoiden talouspolitiikkaa ja pitää valtion roolia menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisessa hyvin vähäisenä. Tällainen asemointi ei koskaan tee mitään puoluetta sympaattisemmaksi miljoonille eteläafrikkalaisille, joilla on syvä kokemus rotuepätasa-arvoisesta epäoikeudenmukaisuudesta.
Viimeisimmät irtisanoutumiset eivät ole auttaneet tätä pysyvää brändihaastetta. Zillen paluu ja Maimanen lähtö näyttävätkin vahvistavan sen, mitä monet ovat jo pitkään epäilleet: että puolue ei välitä pätkääkään rodun ja rotukorjauksen keskeisestä asemasta Etelä-Afrikan yhteiskunnassa ja poliittisessa keskustelussa.
Zille ja monet muut DA:n valkoiset ylimmät johtajat pyrkivät hylkäämään rodun ansaitsemattomien etuoikeuksien merkkinä (jos olet valkoinen) ja kieltämään mustien vastaisen rasismin jatkuvan läsnäolon Etelä-Afrikan taloudellisissa instituutioissa. Heidän ahistoriallinen ja värisokea peitteensä on paljastunut viime päivinä. On vaikea nähdä, miten DA pystyy nyt välttämään vaalikannatuksen nopeamman laskun – palauttamalla sen alle 20 prosentin osuuteen kansallisista äänistä, jos se ei ole varovainen, kuten tapahtui demokratian ensimmäisten 20 vuoden aikana.
DA:n kannatuspohjan kutistuminen vahingoittaa opposition roolia vastuullisuutta ajavana voimana. Hallituksen sisäisen vahtikoiran vahvuus heikkenee, koska nihkeällä ANC-hallituksella – joka ei enää kohtaa todellista oppositiouhkaa – on ylellisyys rentoutua jättimäisistä poliittisista ja taloudellisista synneistään huolimatta.
Monet ANC:n johtajat ja kannattajat ovat innoissaan tästä käänteestä opposition riveissä. Heidän ei pitäisi olla. Hallitsevan puolueen ei pitäisi elinvoimaisessa demokratiassa myydä itseään ainoana elinkelpoisena puolueena, joka pystyy hallitsemaan tehokkaasti, ja sen on aidosti sitoutuneina demokraatteina tunnustettava, että on tärkeää olla varpaillaan, kun hyvät oppositiopuolueet hengittävät niskaan.
On typerää kenenkään poliitikon kannalta jättää huomiotta se vahinko, jonka suuren poliittisen puolueen johtajuuden romahtaminen aiheuttaa koko poliittiselle keholle. Lyhyellä aikavälillä DA:n kilpailijat voivat juhlia. Yksi toinen musta oppositiojohtaja, Kapkaupungin entinen pormestari Patricia de Lille, joka jätti DA:n vuosi sitten muodostaakseen oman puolueen, julkaisi jopa pilkallisen videon, jossa hän lauloi Maimanelle pilkallisesti, lähinnä ”minä sanoin sinulle” -viestinä, ja antoi ymmärtää, että hän oli varoittanut Maimanea siitä, että DA:n sisällä oleva oikeistolaisten valkoisten miesten salaliitto ei antaisi tilaa vapaa-ajattelevalle mustalle johtajalle, jotta tämä voisi käyttää todellista vaikutusvaltaa puolueessa.
Mutta kaikki, ei vain DA, ovat hävinneet. Jos ANC:llä ei ole kilpailua, siitä ei koskaan tule parasta mahdollista hallituspuoluetta, mitä siitä voisi tulla. Jos äänestäjillä ei ole toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja, palveluiden tarjonta – mukaan lukien vesi, sähkö, terveydenhuolto ja sosiaaliturvamaksut – on jatkossakin puutteellista ja ala-arvoista.
Eteläafrikkalaisen opposition johtajuuskriisi on isku myös alueelle ja kansainväliselle yhteisölle, koska Etelä-Afrikasta on tullut malliesimerkki niin monelle muulle valtiolle. Aloittelevat demokratiat ovat usein kamppailleet kolonialismin jälkeisen vapauden kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana osoittaakseen tehokkaan itsehallintokapasiteetin, joka ei toista siirtomaa-ajan epädemokraattisia hallintomuotoja.
Muut Afrikan maat ovat usein katsoneet Etelä-Afrikkaa demokraattisen toivon majakkana. Etelä-Afrikan taloudellinen ja demokraattinen menestys on puolestaan antanut sille geopoliittista vaikutusvaltaa Afrikan unionin kaltaisissa alueellisissa elimissä. Kansainvälisellä näyttämöllä Etelä-Afrikan esimerkillinen ja edistyksellinen liberaalidemokraattinen perustuslaillinen malli on mahdollistanut sen, että globaali pohjoinen on ottanut sen vakavammin kuin useimmat Afrikan demokratiat. Kaikki nämä saavutukset ovat kuitenkin riippuvaisia toimivasta monipuoluedemokratiasta. Jopa poliittisista riskeistä huolissaan olevat sijoittajat saavat jonkin verran lohtua Etelä-Afrikan vastuuvelvollisuusmekanismeista, joihin kuuluu paitsi oikeusvaltioperiaatteen ja elinvoimaisen kansalaisyhteiskunnan vakiinnuttaminen myös kilpailukykyinen demokraattinen poliittinen kenttä.
DA on todellakin tehnyt maalle ja alueelle karhunpalveluksen huonolla sisäisten poliittisten erimielisyyksien hallinnalla sellaisten poliitikkojen keskuudessa, jotka asettavat henkilökohtaisen kunnianhimonsa maan demokratian turvaamiseen sitoutumisen edelle. Etelä-Afrikan monipuoluedemokratia oli hyvä idea. Se on nyt vakavissa vaikeuksissa.