Dermot MacMurrough oli Leinsterin kuningas kahdellatoista vuosisadalla, ja hänet muistetaan parhaiten miehenä, joka kutsui englantilaiset Irlantiin.
Hän syntyi noin vuonna 1110 ja nousi isänsä Ennan valtaistuimelle vuonna 1126. Hän oli häikäilemätön johtaja ja osoitti ajan julmuutta tappamalla tai sokaisemalla 17 kilpailijaa vuonna 1141. Hän joutui kiistaan Breffneyn kuninkaan Tiernan O’Ruarkin kanssa, jonka vaimon hän sieppasi vuonna 1153. O’Ruark liittoutui Rory O’Connorin kanssa, joka oli tuolloin Irlannin tunnustettu korkein kuningas. Vuonna 1166 tämä pitkäaikainen ja katkera vihanpito johti siihen, että gaelipäälliköt ajoivat MacMurrough’n maanpakoon. Hän pakeni Ranskaan. 
Dermot MacMurrough oli syvästi kunnianhimoinen mies, joka kieltäytyi hyväksymästä karkotustaan. Hän löysi tiensä Englannin Henrik II:n hoviin ja tarjoutui kuninkaan vasalliksi vastineeksi sotilaallisesta avusta kuningaskunnan takaisinvaltaamisessa. Kuningas ei suoraan tarjonnut apua, mutta antoi MacMurroughin anoa anglo-normannien lordeilta. Tuolloin Pembroken jaarli Richard de Clare, joka myöhemmin tunnettiin nimellä ”Strongbow”, suostui johtamaan armeijan Irlantiin. MacMurrough toi seikkailijoista koostuvan etujoukon takaisin Irlantiin vuonna 1167, valloitti Wexfordin takaisin ja odotti Strongbow’n saapumista.
Walesissa sijaitsevasta tukikohdastaan Strongbow aloitti hyökkäyksen vuonna 1170, valloitti Waterfordin ja Dublinin ja otti itärannikon haltuunsa gaelipäälliköiden ja O’Connorin tyrmistykseksi. Liiton lujittamiseksi MacMurrough nai tyttärensä Aoifen Strongbow’n kanssa Christchurchin katedraalissa Dublinissa vuonna 1170.
Irlannin päälliköt eivät kuitenkaan sallineet hyökkääjien asettua aloilleen, ja heitä vastaan hyökättiin ja ahdisteltiin jatkuvasti. Jossain vaiheessa näytti todennäköiseltä, että heidät olisi ajettu pois maasta ilman Henrik II:n antamaa tukea, sillä Henrik II oli huolestunut siitä, miten paljon valtaa ja vaikutusvaltaa Strongbow oli kerännyt Irlanninmeren toisella puolella. On arveltu, että Henrik II pelkäsi, että saksit voisivat käyttää Irlantia tukikohtanaan aloittaakseen hyökkäyksen takaisin Englantiin Hastingsin tappion jälkeen vuonna 1066. Normannien myöhempi valta Etelä-Walesissa johtui tarpeesta pitää huoltolinjat Itä-Irlantiin avoimina.
Dermot MacMurrough kuoli vuonna 1171 ja Strongbow julistautui Leinsterin kuninkaaksi. Hänen myöhempi tukensa Henrik II:lle Ranskassa johti siihen, että hänet nimitettiin Irlannin kuvernööriksi. Hän kuoli vuonna 1176 sairastuessaan tulehdukseen irlantilaisten kapinallisten hyökkäyksen aikana.
Suuri osa Irlannista oli edelleen paikallisen vaikutusvallan alaisena, ja vain itärannikko, joka tunnettiin nimellä ”Pale”, pysyi normannien hallinnassa. Henrik myönsi nämä maat pojalleen Jean Sans-terrelle (tai John Lacklandille) vuonna 1185 ja loi näin ”Irlannin herruuden”. Näytti todennäköiseltä, että Irlanti jäisi pieneksi kuningaskunnaksi, mutta kohtalo puuttui asiaan. Vanhempien veljiensä kuoleman ansiosta Jean Sans-terre nousi Englannin valtaistuimelle ja hänestä tuli Englannin kuningas Johannes, ja Pale-alueesta tuli osa Englannin hallitsemia alueita. 
Demot MacMurrough’ta on vuosisatojen ajan syytetty mieheksi, joka aiheutti tai ainakin edesauttoi ulkopuolisten hyökkäyksen Irlantiin ja sen jälkeisen Irlannin alistamisen. Tämän historian viimeaikaiset tarkistukset ovat kuitenkin suhtautuneet hänen tekoihinsa vähemmän kriittisesti.
On todennäköistä, että saari olisi lopulta joutunut suuremman naapurinsa hallintaan myös ilman Dermot MacMurroughin kehotusta. Gaelipäälliköiden haluttomuus muodostaa kuninkuusyhteisö, jolla olisi määritellyt perintöoikeudet, helpotti varmasti invaasiota ja hallitsemista. Tuohon aikaan ei ollut myöskään harvinaista, että gaelipäälliköt pyysivät apua muukalaisilta taistellessaan paikallisia vihollisiaan vastaan.
Tästä hänen tekojensa suurpiirteisemmästä tulkinnasta huolimatta Dermot MacMurroughin vallanhimo, englantilaisten tuominen Irlantiin, on se, mistä hänet tullaan aina muistamaan parhaiten.