Isäni oli sitä mieltä, että lasten oli välttämätöntä pelätä vanhempiaan, jotta he käyttäytyisivät. Hän ajatteli, että lapset syntyvät pahoina. Hänen oma isänsä pahoinpiteli häntä lapsena fyysisesti ja taisteli sitten Vietnamissa, joten isäni uskotteli itselleen, että niin kauan kuin hän ei lyönyt meitä nyrkillä, hän teki hyvää työtä isänä ja että kaikki muu julmuus oli välttämätön lastenkasvatuksen väline. Äitini ei koskaan puuttunut hänen julmuuteensa. Hän vähätteli ja nöyryytti äitiä aina tilaisuuden tullen. Hänen täytyi tuntea olevansa fiksumpi ja isompi kuin muut. Äitini oli hiljaa. Hän ei tehnyt muuta kuin töitä koko päivän ja yön. Lattioiltamme saattoi syödä. Hän valmisti 4 ruokalajin aterioita tyhjästä, ja lapsia painostettiin syömään koko ajan. Hän ei koskaan viettänyt aikaa lastensa kanssa muuten kuin valvoakseen omia kotitöitämme.
Isäni oli aina vihainen ja aina valmis räjähtämään milloin tahansa. Hänen elämänsä oli rankkaa, ja hänen mielestään oli ratkaisevan tärkeää, että minä ja neljä sisarustani ymmärtäisimme tämän jo 2-vuotiaasta lähtien. Jo pelkkä hänen äänensä tai hänen autonsa ääni, kun hän ajoi talon eteen, sai vatsani sekaisin, kehoni kuumenemaan ja hikoilemaan, kasvoni kihelmöimään ja mieleni täyttymään paniikista ja kauhusta. Joka ikinen päivä. Menisin täysin paikoilleni, tuntien, että jos tulisin tapetille, hän ei näkisi minua. Pahinta kuviteltavissa olevaa oli tulla huomatuksi, koska siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää.
Hän loi näitä monimutkaisia, kieroutuneita rangaistuksia nöyryyttääkseen meitä. Oli tärkeää, että kaikki seisoivat ja katselivat rangaistuksia, jotta uhri olisi mahdollisimman nöyryytetty ja me muut pelkäisimme häntä enemmän. Hän oli arvaamaton, jotta hän voisi tarkoituksella tuhota turvallisuudentunteemme. Muutama hänen monista rangaistuksistaan: Pakotti 3-vuotiaan pikkusiskoni istumaan ulkona alasti etupihalla ohi ajavien autojen edessä ja saamaan mahdollisimman paljon hyttysenpistoja rangaistakseen häntä siitä, että hän halusi olla mieluummin alasti ollessaan sisällä talossa; hän huusi täysillä ja uhkasi fyysisesti ja henkisesti vammaista serkkuamme sillä, että naulaisi tämän selän keittiötuoliin, jos tämä ei istuisi suorassa, ja pakotti meidät todistamaan kaiken tämän, kun olimme ala-asteella (hän teki tämän monta kertaa useiden vuosien ajan, kunnes rukoilimme tätiämme olemaan päästämättä häntä enää käymään, kun isäni oli kotona); hakkasi koiraamme meidän nähden; uhkasi tappaa meidät ja syytti meitä siitä, että yritimme saada hänen vaimonsa (äitimme) jättämään hänet; kutsui meitä ”kusipäiksi” ja ”hyödyttömiksi”; repi valmiit kotitehtävämme, jos käsialamme oli hänen mielestään liian sotkuista (koska hänellä itsellään oli vain viidennen luokan koulutus eikä hän ymmärtänyt yläasteen kotitehtäviemme matemaattisia tehtäviä); pakotti meidät seisomaan hiljaa ja katsomaan, kun hän työskenteli työpöytänsä ääressä ilman mitään syytä; pitkät, uhkaavat puheet, joissa meidän täytyi seistä suorassa tunnin ajan, kun hän syytti meitä luudan jättämisestä autotallin lattialle; kuristi minut, kun olin 13-vuotias, koska hänen mielestään käsin hankittu hameeni oli liian lyhyt; tuijottaminen, tuijottaminen ja uhkailu ruumiinvammoilla niin uhkaavalla tavalla, kun olimme 2-414-vuotiaita, että oksensimme ulospäin ja kusimme housuihimme; kielsi meitä hankkimasta koulukavereita; häpäisi meidät heti murrosiässä, vaikka kukaan meistä ei ollut edes pitänyt poikaa kädestä; kuunteli puhelinkeskustelujamme, kun olimme 14-19-vuotiaita; valehteli kaikesta ja sytytti meidät kaasulla; kurottautui fyysisesti kasvojemme yli ja vaivasi niitä käsillään, kun hän katsoi, että näytimme ”liian vakavilta” tai ”vihaisilta”.
Vähemmänkin perheen ulkopuoliset ihmiset huomasivat joskus. Yhdeksänvuotiaana eräs tätini vei meidät syrjään, kun isä ei ollut paikalla, ja kysyi meiltä: ”Pelkäätkö sinä isääsi?”. Me kaikki yritimme vain sivellä asiaa ja sanoimme, ettemme oikeastaan välitä siitä, mitä hän tekee, mutta tuossa iässä olin 100% varma ilman epäilyksen häivääkään siitä, että isäni oli enemmän kuin kykenevä murhaamaan kenet tahansa lapsistaan, jos menisimme tarpeeksi pitkälle (jos joskus tulisimme raskaaksi, huutaisimme vastaan, karkasimme kotoa, kertoisimme opettajillemme, kuinka julma isä oli, tai olisimme suoranaisesti tottelemattomia hänelle). Mistään näennäisistä väliintuloista ei koskaan tullut mitään. Elettiin 80-lukua ja kaikki mahdolliset hyvät samarialaiset eivät ilmeisesti uskaltaneet kyseenalaistaa miespuolisia auktoriteetteja.
Me pelkäsimme häntä täysin. 25 vuotta myöhemmin vältämme häntä kaikin keinoin.
Hän ei kasvattanut ”voittajia” tai ”menestyjiä” tai vahvoja ihmisiä niin kuin hän olisi halunnut. Hän kasvatti aikuisia, joilla oli joukko vakavia mielenterveys-, tunne-elämän ja terveysongelmia: syömishäiriöitä, kroonisia paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöitä, jotka vaativat lääkitystä, ongelmia ihmissuhteiden kanssa, päihteiden väärinkäyttöä, ihmisten miellyttämisen ongelmia, ylikorostunutta perfektionismia, itseään vahingoittavaa käyttäytymistä, alisuoriutumista ja yleistä kamppailua ja huonoa terveyttä. Hänen jälkeläisistään tuli, luojan kiitos, yleisesti ottaen hyviä vanhempia omille lapsillemme. Ymmärrämme nyt suurimmaksi osaksi, mitä ei pidä tehdä.
Vanhemmat, älkää käyttäkö häpeää ja pelkoa lastenkasvatuksen välineinä. Siitä ei tule koskaan mitään hyvää. Kasvatatte päinvastaisen lapsen kuin mitä pyritte kasvattamaan. Luottakaa minuun. Kohtelkaa lapsianne puhtaalla ystävällisyydellä ja anteeksiannolla, ja lupaan, että he oppivat esimerkin kautta.”
– Nicolette, lasten hyväksikäytöstä selvinnyt
Kaltoinkohtelua, väkivaltaa ja muita traumaattisia tapahtumia läpikäyvät lapset kärsivät tarpeettomasti niiden pahoista vaikutuksista koko loppuelämänsä ajan. Näitä elämää muuttavia tapahtumia kutsutaan nimellä Adverse Childhood Experiences (ACE).