Lapsuudessa ja nuoruudessa onnellisuutemme ja selviytymisemme ovat vanhempiemme tai laillisten huoltajiemme käsissä. Kaipaamme, että he rakastavat meitä, kaipaamme, etteivät he koskaan satuttaisi meitä, kaipaamme suojelua ja huolenpitoa. Kaipaamme, että he tekevät meidät onnellisiksi ja tuntevat olomme turvalliseksi. Ennemmin tai myöhemmin, koska myös vanhempamme ovat ihmisiä, meitä satuttavat ihmiset, joita rakastamme ja joita tarvitsemme eniten selviytyäksemme. On myös hyvin harvinaista saada onnellisuutta ja rakkautta ilman ehtoja tai odotuksia siitä, että saamme vanhemmilta jotain vastineeksi, vaikka niin pitäisi ollakin. Sen sijaan meidän odotetaan usein tekevän vanhempamme onnellisiksi ja antavan heille takaisin rakkautta, jota he tarvitsevat ja/tai jota heiltä puuttuu, jotta he tuntisivat itsensä onnellisiksi ja kokonaisiksi.
Todellisuus on siis se, että meille kehittyy täysin vääristynyt kuva ja käsitys siitä, mitä rakkaus on.
Miksi vanhemmat eivät anna meille kaipaamaamme rakkautta vaan pyytävät sen sijaan meitä tarjoamaan sitä heille? Vaikka olemme lapsia, meidän odotetaan antavan heidän tarvitsemansa rakkauden eikä päinvastoin. Miksi? Koska he ovat ihmisiä. He voivat olla epätäydellisiä. Heidän rakkautensa on epätäydellistä, koska se on inhimillistä rakkautta, ei jumalallista rakkautta.
Kyllä, yhteisen matkamme aikana äitimme ja isämme saattavat tietoisesti tai tiedostamattaan hylätä meidät, pettää meidät, hylätä tai laiminlyödä meidät. He saattavat antaa meistä epäoikeudenmukaisia tuomioita, jotka koemme vääriksi, mutta joiden taakkoja meidän on pakko kantaa. Lapsina meillä ei valitettavasti ole valinnanvaraa. Ja ylitöinä, kun koemme, että meitä satutetaan ensimmäistä kertaa niiden ihmisten toimesta, joiden pitäisi rakastaa meitä eniten, suojella meitä eniten, kunnioittaa meitä eniten ja olla tukenamme eniten, kasvamme niin, että sovellamme sokeasti sitä, mitä olemme oppineet rakkaudesta, ja unohdamme, että meillä on valinnanvaraa.
Jatkamme elämäämme uskoen, että rakastaminen on liian riskialtista. Rehellisesti sanottuna se on sitä. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi riski ja toisen rakkaus ei ole ilmaista. Aikuisten ihmissuhteet vaativat meiltä valmiutta rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Aikuisina kaipaamme, että meitä rakastaisi täydellisesti joku, joka ei koskaan tuota pettymystä tai satuta meitä. Joku, joka ei pyydä meitä muuttumaan rakkautensa vastineeksi. Niinpä etsimme ”oikeaa” miestä tai ”oikeaa” naista ja vastustamme tai hylkäämme ”väärän”. Mutta kysymys on silti edelleen, onko olemassa oikeaa tai väärää?
Varttuessamme huomaamme nopeasti, että vaikka kuinka hyvää tarkoittaisimme, ihmiset eivät yksinkertaisesti kykene rakastamaan täydellisesti. Aivan kuten vanhempamme tai huoltajamme ja aivan kuten me itse, kaikki rakastavat inhimillisesti eivätkä todellakaan kuten valaistuneet jumalat tai jumalattaret. Olemmeko me sitten kaikki väärässä? Eikö ”väärin” ole joka tapauksessa subjektiivinen tuomio? Ja keitä me olemme tuomitsemaan ihmisiä ’oikeiksi’ tai ’vääriksi’, olivatpa he sitten puoliso, kumppani, ystävä tai työtoveri?
Kyllä, ihmisten rakastaminen on riskialtista. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi riski. On parempi, että merkitsemme sen mielessämme ja sydämessämme muistiin, mutta emme anna sen estää meitä ottamasta riskejä. Sydänsuru, jonka koemme saadessamme kirjeen joltakulta tai puhuessamme jonkun kanssa, johon meillä on ollut yhteys jo jonkin aikaa, voi saada meidät tuntemaan, ettei ole tuskan arvoista antaa sydäntämme pois vain saadaksemme sen särkymään uudelleen. On varmasti parempi kieltää itseltämme mahdollisuus yksinkertaisesti tutkia, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Ja mikä olisikaan parempi tekosyy kuin epävarmuus siitä, että kyseessä on oikea mies tai nainen? Miten voin varmistaa, etten joudu taas hylätyksi, petetyksi, hylätyksi, tuomituksi, epäkunnioitetuksi tai epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi?