AAIW:n muodostuminen voidaan selittää hyvin yksinkertaisesti Ekmanin kuljetusprosessin ja vesimassojen divergenssin ja konvergenssin avulla. Etelämantereen yläpuolella vallitsevia tuulia kutsutaan polaarisiksi itätuuliksi, joissa tuulet puhaltavat idästä länteen. Tämä synnyttää Etelämantereen rannikon lähellä vastapäivään suuntautuvan pintavirtauksen, jota kutsutaan Etelämantereen rannikkovirtaukseksi. Ekmanin kuljetus saa veden työntymään eteläisellä pallonpuoliskolla pintavirtauksen vasemmalle puolelle. Näin tämä länteen suuntautuva rannikkovirtaus Etelämantereella työntää vettä kohti Etelämannerta.
Samanaikaisesti Etelämantereen rannikkovirtauksen pohjoispuolella on voimakas virtaus, nimeltään Etelämantereen sirkumpolaarivirtaus (ACC, Antarctic Circumpolar Current), joka syntyy alueen voimakkaiden länsituulten vaikutuksesta ja joka virtaa myötäpäivään Etelämantereen ympäri. Jälleen kerran Ekmanin kuljetus työntää tätä vettä pintaliikkeen vasemmalle puolelle, eli poispäin Etelämantereelta. Koska Etelämantereen edustalla oleva vesi työntyy poispäin ja Etelämantereelle, se johtaa Etelämantereen divergenssialueeseen. Täällä tapahtuu Pohjois-Atlantin syvän veden (NADW) nousua. NADW on kylmää ja melko suolaista. Kun NADW on noussut pintaan, osa siitä divergoi kohti Etelämannerta, kylmenee ja vajoaa takaisin Etelämantereen pohjavedeksi.
NADW:n vesi myös divergoi poispäin Etelämantereelta, kun se nousee. Tämä divergoitunut vesi liikkuu pohjoiseen (päiväntasaajan suuntaan), ja samaan aikaan jatkuvat sateet (sijainti on lähellä polaarilukemia ~60°S) yhdessä sulamisveden tulon kanssa laskevat alkuperäisen NADW:n suolapitoisuutta. Koska NADW:n suolapitoisuus on muuttunut niin paljon ja se on olennaisesti menettänyt kaikki NADW:n ainutlaatuiset ominaisuudet, tätä pohjoiseen etenevää pintavettä kutsutaan nyt Etelämantereen pintavedeksi (AASW). Lisäksi AASW:n pohjoiseen suuntautuva liike on saanut jonkin verran lämpöä ilmakehästä, mikä on nostanut lämpötilaa hieman.
Kun tämä vesi saavuttaa 50°S:n ja 60°S:n välisen rajan, se kohtaa Etelämantereen konvergenssivyöhykkeen. Tässä vaiheessa Subantarktiset vedet, joille on ominaista, että ne ovat paljon lämpimämpiä kuin Etelämantereen vedet, ovat juuri Etelämantereen polaaririntaman pohjoispuolella ja Etelämantereen vedet ovat juuri Etelämantereen polaaririntaman eteläpuolella. Tätä aluetta kutsutaan Antarktiksen konvergenssivyöhykkeeksi/Antarktiksen polaaririntamaksi, koska Antarktiksen vesien ja Subantarktiksen vesien välillä on jyrkkiä lämpötila- ja suolapitoisuusgradientteja (erityisesti lämpötilaa). Alueella on myös voimakas vertikaalinen sekoittuminen. On tärkeää huomata, että tämä konvergenssivyöhyke ei synny pelkästään siksi, että subantarktinen vesi virtaa etelään ja AASW pohjoiseen, vaan Ekmanin konvergenssin vuoksi.
Kun pohjoiseen etenevä Etelämantereen pintavesi saavuttaa Etelämantereen konvergenssivyöhykkeen, se alkaa vajota, koska se on tiheämpää kuin sen pohjoispuolella oleva subantarktinen vesi, mutta vähemmän tiheää kuin sen eteläpuolella oleva Etelämantereen vesi. Tätä vettä kutsutaan tällöin AAIW:ksi. Uppoava AAIW jää subantarktisen veden (yläpuolella), joka on paljon lämpimämpää mutta suolaisempaa, ja NADW:n (alapuolella), joka on kylmää ja melko suolaista, väliin.
Monien vuosien ajan edellä mainittua AAIW:n muodostumista pidettiin ainoana muodostumisprosessina. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on havaittu, että on olemassa joitakin todisteita siitä, että osa subantarktisen moodin vedestä pystyy tunkeutumaan subantarktisen rintaman läpi (rintama-alue, joka erottaa polaarisen rintamavyöhykkeen subantarktisesta vyöhykkeestä) ja että siitä tulee AAIW:n hallitseva lähde AASW:n sijasta. Koska havaintoja on vaikea saada tältä hyvin petolliselta alueelta, tätä Subantarktisen moodin veden sekoittumisen teoriaa koskevaa tutkimusta työstetään edelleen, mutta on olemassa paljon todisteita siitä, että se on mukana AAIW:n muodostumisessa. On tärkeää huomata, että AAIW:n muodostumisen suurin lähde on juuri Etelä-Amerikan eteläkärjen lounaispuolella.