Vähemmistö australialaisista tuntee söpön, nektaria rakastavan sokerikiitäjän (Petaurus breviceps), joka on Itä- ja Pohjois-Australian metsien pussieläin.
Uusi tutkimuksemme osoittaa kuitenkin, että sokerikiitäjä on itse asiassa kolme eri lajia, jotka eroavat toisistaan sekä geneettisesti että fyysisesti: Petaurus breviceps ja kaksi uutta lajia, Krefft’s glider (Petaurus notatus) ja savanniglider (Petaurus ariel).
Tämän löydön ansiosta sokerigliderin levinneisyys on supistunut huomattavasti, ja se rajoittuu nyt vain rannikkoalueille Kaakkois-Australiassa. Viime kesän tuhoisat pensaikkopalot iskivät pahasti tähän osaan Australiaa.
Uusi lajimme Pohjois-Australiasta, savanniglideri, on erityisen vaarassa, sillä se elää alueella, joka kärsii jatkuvasta pikkunisäkkäiden vähenemisestä. Meidän on kiireesti arvioitava sekä sokerikiitäjän että savannikiitäjän suojelutilanne, ennen kuin ne menetetään.
Luonnon BASE-hyppääjät
Uudet australialaiset nisäkäslajit ovat harvinaisia ja jännittäviä löytöjä. Tämä johtuu siitä, että vaikka Australia on täynnä piilevää ja löytämätöntä eläin- ja kasvilajistoa, nisäkäsfaunaamme pidetään suhteellisen hyvin tunnettuna, sillä yli 99 prosenttia kaikista lajeista on tieteellisesti kuvattu.
Ehkä Australian siroimmat nisäkkäät, Petaurus-suvun (joka tarkoittaa ”köysitanssijaa”) lajit omaavat ainutlaatuisen kyvyn laajentaa ranteen ja nilkan välistä ihoa liu’uttaakseen puusta puuhun – ne ovat luonnon BASE-hyppääjiä. Uskotaan, että nämä liukukyvyt ovat kehittyneet keinona sopeutua Australian avoimiin metsiin.
Kämmenen kokoinen sokerikiitäjä, joka on saanut nimensä kyltymättömän makeanhimonsa mukaan, on suvun tunnetuin jäsen, ja sitä pidetään ja kasvatetaan yleisesti vankeudessa eri puolilla maailmaa.
Australian takamaista Lontoon luonnonhistorialliseen museoon
Kymmenkunta vuotta sitten tehty sokerikiitäjän genetiikan tutkimus toi esiin kaksi erilaista ryhmää lajin sisältä, ja se viittasi siihen, että sokerikiitäjät saattavat edustaa enemmän kuin yhtä lajia.
Tiedemiehet havaitsivat tuossa tutkimuksessa myös yllättäen, että yksi pohjoisen territorion Melville-saarelta kotoisin oleva liukastelija oli geneettisesti erilainen kuin sokeriliukastajat. Sen sijaan tämä Melville Islandin glideri osoitti läheistä sukua kahdelle suuremmalle olemassa olevalle lajille, oravagliderille (Petaurus norfolcensis) ja mahonkigliderille (Petaurus gracilis).
Tämän epätavallisen havainnon innoittamana tutkimme salaperäisen gliderin identiteettiä.
Australian takamaiden syrjäisimmiltä alueilta valtaviin kansallisiin museokokoelmiimme ja lopulta Lontoon luonnonhistoriallisen museon pyhitettyihin saleihin vangitsimme, mittasimme ja vertasimme jokaista löytämäämme liitelijää arvioidaksemme niiden välisiä suhteita.
Tutkimuksemme kannalta korvaamatonta oli myös alkuperäiskansojen tietämys savanniliitäjästä Petaurus arielista ja paikallisten aboriginaalien panos.
Savanniliitäjä on kulttuurisesti merkittävä ja arvostettu useiden kieliryhmien keskuudessa Pohjois-Australiassa, ja olemme kiitollisia perinteisille omistajille siitä, että he ovat jakaneet tietämyksensä lajista ja sen elinympäristöstä.
Loppujen lopuksi arvioimme yli 300 elävää ja säilöttyä yksilöä ja määrittelimme kolme lajia siellä, missä ennen oli yksi.
Tutustukaa uusiin liukulajeihin
Savanniliukulaji elää Pohjois-Australian metsäsavanneilla, ja se muistuttaa hieman oravaliukulajia terävämmällä nokalla, mutta on paljon pienempi. Loput kaksi lajia näyttävät samankaltaisilta ja saattavat olla päällekkäisiä joillakin alueilla Kaakkois-Australiassa.
Krefft’s gliderillä on selvästi erottuva selkäjuova ja pörröinen häntä. Se on laajalle levinnyt Itä-Australiassa, ja sitä on tuotu Tasmaniaan.
Sokeriglideri, jolla on vähemmän selväpiirteinen selkäjuova, on ilmeisesti rajoittunut Great Dividing Range -vuoriston itäpuolisiin metsiin, jotka ulottuvat Queenslandin kaakkoisosasta Uuden Etelä-Walesin ja Victorian rajan tuntumaan.
Mitä tämä tarkoittaa sokerigliderin kannalta?
Vaikka käydäänkin jatkuvaa väittelyä taksonomian (eli tieteenalan, jossa lajeja luokitellaan) merkityksestä luonnonsuojelun kannalta, työssämme on käynyt selväksi, että lajien määrittelyt muodostavat olennaisen perustan tehokkaalle suojelulle.
Kun niitä tarkasteltiin yhtenä lajina, sokerikiitäjät olivat laajalle levinneitä, runsaita ja virallisesti luokiteltu ”vähiten huolestuttaviksi”.
Tämän kolmen lajin erottaminen toisistaan on johtanut siihen, että sokerikiitäjän levinneisyysalue on huomattavasti supistunut, mikä tekee lajista haavoittuvaisen laajamittaiselle elinympäristöjen tuhoutumiselle, kuten viimeaikaisille puskapaloille.
Ja valitettavasti puskapalot ovat polttaneet suuren osan sokerikiitäjän päivitetystä levinneisyysalueesta. Koska ne ovat puiden onttoja käyttäjiä ja tarvitsevat monipuolisen elinympäristön, jossa on monenlaista ravintoa, puskapaloilla on todennäköisesti ollut tuhoisa vaikutus tähän paljon rakastettuun lajiin.
Savannaglideri on katoamassa
Työmme on osoittanut, että tarvitaan kiireellisiä toimia tämän tärkeän kasvipölyttäjän ja Australian pusikon ikonin pelastamiseksi.
Savannaglideri kohtaa erityisesti omat suojeluhuolensa Pohjois-Australian meneillään olevassa piennisäkkäiden vähenemisessä. Puissa elävät nisäkkäät kuuluvat niihin, jotka kärsivät siellä pahiten, eikä savanniglideri näytä olevan poikkeus.
Aiempi tutkimuksemme osoitti, että lajin levinneisyysalue on pienentynyt 35 prosenttia viimeisten 30 vuoden aikana, ja se on hitaasti häviämässä sisämaassa sijaitsevilta alueilta, joita se on joskus asuttanut. On todennäköistä, että villiintyneillä kissoilla, muuttuneilla palojärjestelmillä ja villiintyneillä kasvinsyöjillä on ollut merkittävä rooli savanniliitäjän katoavassa levinneisyysalueella.
Olisi murhenäytelmä, jos tämä laji katoaisi maailmasta juuri, kun se löydettiin, varsinkin kun otetaan huomioon, että Australiassa nisäkkäiden ihmisen aiheuttama sukupuuttoon kuoleminen on ollut järkyttävää.
Lisää tieteellistä työtä tarvitaan kipeästi. Meidän on määriteltävä kunkin lajin erillinen ekologia ja määriteltävä niiden levinneisyys tarkemmin.
Siten voimme tehokkaasti arvioida kunkin lajin suojelutilannetta ja määritellä, mitä hoitotoimia tarvitaan niiden suojelun varmistamiseksi, koska niiden tulevaisuus on epävarma.