Pelusiumin taistelua pidetään usein ensimmäisenä merkittävänä taisteluna, joka käytiin orastavan Akhaemenidien valtakunnan ja muinaisen Egyptin (jota hallitsivat vielä alkuperäiset faraot) välillä, ja Pelusiumin taistelu oli varmasti ratkaiseva konflikti ennen klassisen aikakauden alkua. Taistelu käytiin vuonna 525 eaa. lähellä Pelusiumia, joka oli tärkeä egyptiläinen siirtokunta Niilin suiston itäosassa. Taistelussa vastakkain olivat persialainen johtaja Kambyses II ja farao Psametik III (tunnetaan myös nimellä Psammenitus). On mielenkiintoista, että huolimatta konfliktin ratkaisevasta luonteesta suuri osa taistelua koskevista tiedoista on saatavilla vain antiikin kirjailijoiden ja historioitsijoiden, nimittäin Herodotoksen ja Polyaenoksen, kirjoituksista. Ja tällaisten antiikin aikaisten lähteiden mukaan taistelussa käytetyt ainutlaatuiset (ja kehittyneet) taktiikat antavat uskottavuutta sodankäynnin psykologiselle elementille, jota käytettiin jopa antiikin aikana.
Motiivit ja naiset –
Herodotoksen mukaan katkeruus näiden kahden valtakunnan välillä syttyi, kun Psammenitoksen isä Amasis päätti ”huijata” Kambysesta lähettämällä hänelle väärän naisen. Kambyses oli kuulemma pyytänyt Amasis-tyttären kättä avioliittoon. Mutta Amasis pelkäsi, että hänen oma tyttärensä eläisi elämänsä jalkavaimona, ja päätti lähettää toisen naisen – nimeltä Nitetis, edellisen hallitsijan Apriesin tytär. Kun Kambyses huomasi tempun, hän raivostui niin, että aikoi hyökätä itse Egyptiin. Kun persialaiset retkikuntajoukot kuitenkin ehtivät Egyptin rajoille, Amasis oli jo kuollut, ja hänen poikansa Psammenitus joutui osallistumaan uhkaavaan yhteenottoon.
Valmistautuminen ja itseluottamus –
Niin vain kuusi lyhyttä kuukautta hallinnut faarao päätti marssia valtakuntansa itäisimpiin ääripäihin asti. Tämän jälkeen egyptiläiset linnoittivat asemiaan Niilin suulla lähellä Pelusiumin kaupunkia. Historiallisesti persialaiset eivät olleet ainoa ulkovalta, joka oli yrittänyt tunkeutua Egyptiin Pelusiumin reitin kautta. Mahtavat assyrialaiset olivat yrittäneet onneaan 800-luvulla eaa., kun Sennaherib yritti valloittaa Egyptin – mutta hänet tiettävästi kukistettiin, kun peltohiiriparvi tuhosi assyrialaiset jouset, jousipesät ja kilvet (Herodotoksen mukaan). Ottaen huomioon tämän (varmasti liioitellun) katkelman menneestä historiasta Psammenitus saattoi tuntea olonsa hieman luottavaiseksi, varsinkin kun he olivat jo valmiiksi linnoittautuneet etulyöntiasemassa.
Mutta liittoutumisrintamalla ei ollut kaikki hyvin, sillä kyproslaisten kaupunkien kreikkalaiset sekä Samoksen (kreikkalainen saari itäisellä Egeanmerellä sijaitsevalla kreikkalaisella saarella) tyrannin Polykrateksen suuri laivasto päättivät liittyä persialaisten joukkoon heidän hyökkäyksessään. Strateginen ahdinko saattoi olla vielä pahempi, sillä Halikarnassoksen Phanes – joka oli yksi Egyptin paremmista taktisista neuvonantajista – oli jo asettunut hyökkäävien persialaisten puolelle.
Kissat ja egyptiläiset –
Mutta harvojen antiikin kirjoittajien mukaan suurten strategioiden ja merellä kulkevien armeijoiden ohella Pelusiumin taistelussa ratkaisevaa ratkaisevaa antia olivat omituisesti kissat. Tätä varten alkuperäisessä egyptiläisessä mytologiassa ja uskonnossa popularisoitiin Bastetin (tai Bastin) palvontaa. Bastet oli kodin, rakkauden, hedelmällisyyden, ilon, tanssin, naisten ja salaisuuksien jumalatar, ja hänen kissamaista päätään ja naisvartaloaan pidettiin hyväntahtoisena jumalana. Ylä-Egyptissä häntä palvottiin kuitenkin myös hänen ”alter egonsa” Sekhmetin muodossa – soturileijonana, jota pidettiin faaraoiden suojelijana ja joka symbolisesti johti heitä sodankäynnissä.
Tällaisen taipumuksen kissamaisiin symboleihin vuoksi kissat olivat Egyptissä ainutlaatuisen pyhiä – jopa siinä määrin, että kissan tappamisesta rangaistuksena oli kuolema puukolla. Herodotoksen mukaan egyptiläiset pitivät kissoistaan niin paljon, että he pelastivat mieluummin kissansa kuin itsensä, kun he jäivät loukkuun palavaan rakennukseen. Joitakin kissoja tunnettiin myös muumioituvan juhlallisesti korujen kera – kuten monien aatelisten ihmisten kohdalla.
Kambyses ja hänen viekkautensa –
Kambyses sai egyptiläisten epäonneksi tietää egyptiläisten (pakkomielteenomaisesta) kissojen kunnioittamisesta. Polyaenoksen mukaan Persian kuningas käytti tätä viholliskulttuuriinsa kuuluvaa, näennäisen epäterveeltä tuntuvaa kissojen ihastusta hyväkseen sijoittamalla monia tällaisia eläimiä oman armeijansa etulinjaan. Ihastuttavat otukset kissoista, koirista ja jopa lampaista estivät eläinrakkaita egyptiläisiä ampumasta nuoliaan – näin persialaiset pystyivät tekemään aloitteen ja voittamaan taistelun. Herodotos omaksuu kuitenkin vastakkaisen lähestymistavan mainitsemalla hyvin vähän yksityiskohtia itse taistelusta lukuun ottamatta sen epätavallisen suuria tappioita ja persialaisten lopullista voittoa.
Toisaalta nykyaikaisissa lähteissä puhutaan siitä, että elävien eläinten käyttämisen sijaan persialaiset olisivat saattaneet käyttää symbolista reittiä voittaakseen egyptiläiset. Tätä varten persialaiset olisivat voineet vain maalata kilpeensä Bastetin kuvilla ja kuvauksilla ja näin ahdistella egyptiläisiä psykologisesti.
Todellisuus ja fiktio –
Nyt käytännöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna persialaisten joukkojen oikeiden eläinten käyttö egyptiläisten hermostuttamiseksi vaikuttaa hieman kaukaa haetulta. Lisäksi oli suuri todennäköisyys, että egyptiläiset joukot (kuten persialaisetkin) käyttivät paljon ulkomaisia palkkasotureita, myös arabeja ja kreikkalaisia – jotka eivät varmasti olleet kovinkaan ”ihastuneita” Bastetiin. Joka tapauksessa, kuten aiemmin mainitsimme, persialaiset saattoivat käyttää jonkinlaista psykologista demonstraatiota, joka antoi heille taktisen edun vihollisiinsa nähden. Itse asiassa tällaisten psykologisesti inspiroitujen taistelukeinojen käyttö ei ollut ennenkuulumatonta muinaisina aikoina – kuten on ilmeistä makedonialaisten suurenmoisesta (Aleksanteri Suuren suunnittelemasta) falangin esittelystä, joka sekä teki vaikutuksen kapinoiviin illyrialaisiin että pelotteli heitä.
Ja koska puhumme käytännöllisyydestä, on mielenkiintoinen anekdootti, jonka Herodotos kertoo Pelusiumin taistelusta (kuten HistoryofWar.org:ssa on kirjoitettu) –
Herodotos vieraili taistelukentällä noin seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin ja kertoi, että kuolleiden luut makasivat yhä autiomaassa. Hän väitti tutkineensa kalloja ja todenneensa, että persialaisilla oli ohuet, hauraat luut ja egyptiläisillä paksut kiinteät luut. Hän arveli, että tämä johtui siitä, että egyptiläiset ajelivat yleensä päänsä, ja auringonvalo paksuuntui heidän luissaan. Tämä saattaa viitata siihen, että taistelu käytiin pikemminkin aavikon reunalla kuin viljellyllä maalla, vaikka näyttääkin pitkältä ajalta, että ruumiit ovat pysyneet näkyvissä ja hautaamatta.
Francanskalaisen taidemaalarin Adrien Guignet’n maalaama.