Viime vuosina on ollut kasvava taipumus pitää mahalaukun terminaalista osaa erityisinä fysiologisina ominaisuuksina ja patologisina taipumuksina. Niinpä tässä paikassa sijaitsevien haavaumien uskotaan melko laajalti olevan useammin haavaumia aiheuttavia karsinoomia, tai jos ne ovat hyvänlaatuisia, niissä on suurempi pahanlaatuisen rappeutumisen esiintyvyys kuin pars mediassa sijaitsevissa pienemmän kaarevuuden haavaumissa. Vaikka ex-
siltikin ovat, pidetään, johtuen osittain ainakin patologien yksimielisyyden puutteesta haavaumien varhaisten pahanlaatuisten muutosten tulkinnassa. Yleisimmin hyväksytty syövän esiintyvyys mahahaavassa on 5-10 prosenttia, ja monet kirjoittajat pitävät lukua jopa tätä alhaisempana. Ewing (1) toteaa, että ”monista lääkkeellisesti hoidetuista haavaumista, jotka jatkuvat tai uusiutuvat, korkeintaan 2 prosentille kehittyy syöpä, ja joistakin Haastava kirjallisuuden tarkastelu ei kuulu tämän keskustelun piiriin, mutta muutama viittaus viimeaikaisiin mielipiteisiin tästä kysymyksestä voi olla hyödyllinen.”
Syövän kehittymisestä mahahaavoissa yleisesti ovat olleet eniten toisistaan poikkeavat mielipiteet, ja nämä ovat voineet alunperin olla syöpiä”. Monien viimeaikaisten tarkkailijoiden mainitsema syövän esiintyvyys mahalaukun äärimmäisessä pyloruspäässä olevissa haavaumissa on kuitenkin ehdottomasti tätä suurempi. Niinpä Hurst (2) raportoi, että ”peräti kolmessa yhdeksästä pyloruksen alueen haavaumasta ilmeni pahanlaatuisia muutoksia”. Orator (3) havaitsi, että 11:ssä 34:stä prepylorisen alueen haavaumasta ilmeni pahanlaatuisia muutoksia; Haudek (4) on samaa mieltä tämän luvun kanssa. Kirklin (5) toteaa, että pyloruksen lähellä olevat haavaumat ovat todennäköisemmin pahanlaatuisia kuin ne haavaumat, jotka ovat pienemmän kaarevuuden kohdalla tai sen läheisyydessä ja hyvin etäällä pyloruksesta. Hampton (6), joka rajasi prepylorisen alueen käsittämään vain mahalaukun distaalisen senttimetrin ilman sulkijalihaksen uloketta, ei löytänyt Massachusettsin yleissairaalassa kolmen vuoden aikana yhtään tapausta kroonisesta hyvänlaatuisesta prepylorisesta haavaumasta.
Määrittääkseni hyvän- ja pahanlaatuisten haavaumien suhteellisen ja todellisen esiintymistiheyden mahalaukun prepylorisessa osassa olen käynyt läpi kaikkien niiden tapausten filmit, joissa Toronton yleissairaalan radiologian osastolla oli tammikuun 1. päivästä 1932 lähtien tehty mahahaavan diagnoosi. Tämä käsittää lähes neljän vuoden ajanjakson.
Olematta täysin samaa mieltä siitä, että prepylorinen segmentti olisi rajattava näin kapeasti, se on tässä tutkimuksessa rajattu käsittämään vain mahalaukun loppupään yhden tuuman. Sulkijalihaksen haavaumat on jätetty pois, sillä kirurgisesti ja patologisesti niitä pidetään yleensä pohjukaissuolihaavoina. Koska aiheena on pääasiassa hyvän- ja pahanlaatuisten haavaumien erotusdiagnostiikka, mahalaukun pyloruspäässä olevia ilmeisen suuria haavaumia on pidetty karsinoomina eikä haavaumina. Joka tapauksessa kaikki näin poissuljetut vauriot koskivat enemmän kuin määritelmän mukaista pientä prepylorista segmenttiä.