Inkojen lääkärit raapivat kivityökaluilla reikiä kalloihin – ja potilaat jäivät henkiin

Kalloleikkauksia suoritettiin inkojen aikana Perussa hämmästyttävällä taidolla ja menestyksellä ottaen huomioon käytettävissä olleet alkukantaiset työkalut.

Trepanaationa tunnettu leikkaus tarkoittaa reiän poraamista, leikkaamista tai kaapimista kalloon, ja sitä on harjoitettu monissa sivilisaatioissa kautta historian. Ensimmäinen tunnettu tapaus on Euroopasta 5000 vuotta sitten. Uudessa maailmassa se on tehty noin 2 500 vuotta sitten.

Arizonan yliopiston bioarkeologi Anne Titelbaum ja hänen kollegansa keskittyivät tutkimuksessaan muinaiseen Peruun, jossa he tutkivat trepannoituja kalloja Amerikan varhaisimmasta todistusaineistosta aina 1400-luvulle asti, inkojen valtakunnan aikaan.

Kallot paljastivat Titelbaumin mukaan joitakin syitä siihen, miksi muinaiset perulaiset saattoivat kärsiä tällaisesta kalloleikkauksesta.

”Kallovamma saattoi aiheutua tylpän voiman aiheuttamista traumoista, jotka johtuivat aseiden, kuten ritsojen, nuijien ja moukarien käytöstä. Monissa tapauksissa näyttää siis siltä, että leikkaus tehtiin päävammojen hoitamiseksi: ehkä haavojen puhdistamiseksi, ehkä murtuneiden luunpalojen poistamiseksi ja hematoomien ja niihin liittyvän kallonsisäisen paineen lievittämiseksi.”

Hän huomauttaa, että kaikissa kalloissa ei ole merkkejä tällaisesta vammasta. Historiasta saadut todisteet viittaavat siihen, että trepanointia tehtiin myös muiden vaivojen hoitoon päänsärystä epilepsiaan, ja sillä oli mahdollisesti myös rituaalisia tarkoituksia.

• Paper in World Neurosurgery

Kalloon kaapiminen kivityökaluilla

Muinaisessa Perussa kalloon tehdyt reiät tehtiin todennäköisesti teroitetuilla kivityökaluilla. Kun otetaan huomioon alkeelliset olosuhteet minkä tahansa kirurgisen toimenpiteen suorittamiselle, kuolema oli selvä mahdollisuus. Mutta yksi kolmesta tunnetusta leikkausmenetelmästä oli vähemmän riskialtis kuin muut.

”Esihistoriallisessa Perussa käytettiin erilaisia tekniikoita, kuten leikkaamista, poraamista ja kaapimista”, sanoo Titelbaum. Jokaisella oli haittapuolensa. Lineaarinen leikkaaminen terävällä kiviveitsellä vaati usein suurempien alueiden leikkaamista kuin oli tarpeen. Myös porauksessa oli vaarana, että materiaalia otettiin pois enemmän kuin oli toivottavaa. Molemmissa tekniikoissa oli vaarana mennä liian syvälle.

”Kaavinta oli luultavasti tekniikka, jolla saatiin parhaat onnistumisprosentit, ja se johtui todennäköisesti siitä, että luuta voitiin poistaa vähitellen hallitummin, mikä esti kirurgia tunkeutumasta liian syvälle.”

Yli liian syvälle leikkaamisen ongelmana oli se, että kirurgi olisi vaarassa lävistää luun alapuolella olevan kalvon, jota kutsutaan nimellä kovakalvo. Dura mater ympäröi ja suojaa aivoja ja auttaa myös pitämään infektiot poissa. Tutkimalla luun reunaa leikkausjälkien kohdalla tutkijat arvioivat, oliko paranemisprosessi pitkä vai lyhytaikainen – toisin sanoen, oliko potilas elossa ja kuinka kauan.

Varhaisimmasta kalloryhmästä – lähes 2500 vuoden takaisista – kävi ilmi, että vain 40 prosenttia ihmisistä selvisi hengissä. Toinen ryhmä lähes 1 000 vuoden takaa osoitti 53 prosentin selviytymisprosentin. Inkakirurgit 500 vuotta sitten olivat dramaattisesti parantaneet eloonjäämisastetta noin 80 prosenttiin.

”Ajan kuluessa, 2 500 vuoden takaa aina 1400-luvulle asti, on ehdottomasti todisteita parannuksesta, ja se näkyy trepanoinnin koossa, trepanoinnin taidoissa, trepanointitekniikoissa ja potilaiden yleisessä onnistumisprosentissa”, Titelbaum sanoo.

”Trepanointi ja näiden leikkausten onnistuminen kertoo paljon Perun esihistoriallisten ihmisten kekseliäisyydestä ja taidoista, ja se huipentuu inkoihin”, Titelbaum sanoo. ”Inkat olivat uskomattomia arkkitehtejä ja insinöörejä, eikä ole yllättävää, että heillä oli myös hyvin kehittynyt kirurgian muoto.”

• Rituaaliset reiät leikattiin ihmiskalloihin 6 000 vuotta sitten
• Luurangot sanovat, että niveltulehdus ei johdu ikääntymisestä vaan aktiivisuudesta
• 4500 vuotta vanha syöpä ihmisfossiileissa