Tänään – nyt kun olemme astuneet vuoden pimeään aikaan – tarkastelemme Emily Dickinsonin runoa lumesta. Jos otamme huomioon naisen aseman ja oletetut tehtävät hänen aikanaan (1830-1886), meidän ei pitäisi yllättyä, jos se sitten lukeutuu ”feminiiniseksi” runoksi.
Tarkastellaan sitä osa kerrallaan:
Se siivilöityy lyijyisistä seuloista
Se siivilöityy lyijyisistä seuloista,
Se jauheuttaa kaiken puun,
Se täyttää alabastervillalla
Tien ryppyjä.
Lumi putoaa hitaasti, niin kuin jauhot putoilevat lyijyisen – tarkoittaen tässä raskasta ja hidasta – seulan tai siiviläputken läpi. Voidaan myös ajatella, että ”lyijyinen” viittaa sen taivaan harmaaseen väriin, josta lumi putoaa. Näin runo alkaa naisille tutulla mielikuvalla, jauhojen seulomisella leivontaa varten.
Lumi – kuin hienot valkoiset jauhot – ”jauhaa kaiken puun” – se peittää metsän puut valkoisiksi. Se täyttää myös ”tien rypyt” – urat, ylämäet ja alamäet sekä vaunujen ja lastenvaunujen jäljet – ”alabasteri”-villalla – eli villalla, joka on hyvin valkoista. Alabasteri on läpikuultava valkoinen kivi, mutta sitä käytetään tässä adjektiivina tarkoittamaan ”puhdasta valkoista”. Dickinson vertaa putoavia lumihiutaleita puhtaan valkoisen villan pieniin tupsuihin. Se on taas jotain, mikä oli 1800-luvun naisille hyvin tuttua kehräämisestä ja kutomisesta ja niihin liittyvistä kotitöistä.”
Se tekee tasaiset kasvot
Vuorista ja tasangoista, –
Murtumaton otsa idästä
Itään taas itään.
Varmasti edelleen ajatellen lunta, joka täyttää ”ryppyjä”, Dickinson sanoo, että se ”tekee tasaiset kasvot” vuorille ja tasangolle – eli kukkuloille ja niiden alapuolella oleville tasaisille alueille – tasoittaen ne, tehden ”rikkoutumattoman otsan” – eli laajan sileän alueen – idästä länteen. Näemme tässä monien tuon ajan naisten pyrkimyksen sileään ja vaaleaan ihonväriin, jota Dickinson käyttää tässä runollisesti hyödykseen.
Se ulottuu aitaan,
Se kietoo sen, kaide kaiteelta,
Kunnes se hukkuu fleeceihin;
Se heittää kristallihunnun
Kannolle ja pinolle ja varresta,-
Kesän tyhjään huoneeseen,
Saumojen saumoihin, joissa sato oli,
Palautumatta, paitsi niitä varten.
Leveä, tasainen lumipeite ulottuu aina aitaan asti ja hitaasti ”kietoo” sen – eli alkaa peittää sitä kisko kiskolta, kunnes se on ”kadonnut fleeceen” eli peittyy syvän lumen valkoisuuteen, jota Dickinson tässäkin vertaa villaan – ”fleece” on lampaasta tai vuohesta otettua villaa.
Lumi ”heittää kristalliverhon” – eli se peittää ikään kuin läpikuultavalla valkoisella kankaalla – puiden kannot, kasat – ehkä ulos jätetyistä heinistä ja muusta – ja kasvien varret. Hän kutsuu tätä aluetta ”kesän tyhjäksi huoneeksi”, koska se on sadonkorjuun jälkeen tyhjiä ja tasaisia peltoja ja puutarhoja. Hän kuvailee sitä ”hehtaareiksi saumoja, joissa sato oli” – eli (nyt lumen peittämiä) risurivejä, joissa sato aikoinaan kasvoi, ja hän vertaa niitä naisten ompelussaan tekemiin pitkiin saumoihin. Ja hän lisää, että ilman näitä jäljellä olevia sadonkorjuun jälkiä ei olisi mitään merkintöjä – mitään todisteita – niistä sadoista, jotka olivat kasvaneet siellä kesällä; ne olisivat ”tallentamattomia”, ilman todisteita tai muistoja siitä, että ne olivat joskus olleet.
Se röyhistää pylväiden ranteet,
Kuin kuningattaren nilkat,
Sitten se hiljentää käsityöläisensä kuin haamut,
Niin kuin ne ovat olleet.
Lumi ympäröi pylväiden tyviä ja niveliä, jolloin syntyy jotain, jota Dickinson vertaa kankaisiin ”röyhelöihin”, jollaisia voisi olla ”kuningattaren nilkoissa.”
Viimeinen rivi on hieman hankala, ja ensi näkemältä melko epäselvä. Dickson on puhunut lumesta, joka röyhelöi ”pylväiden ranteita”, ja sanoo sitten, että se
…pysäyttää käsityöläisensä kuin haamut,
kieltää, että he ovat olleet.
Grammaattisesti ”käsityöläisensä” täytyy viitata lumen käsityöläisiin, mutta keitä tai mitä he ovat? Paras näkemäni selitys on, että ”käsityöläiset” ovat putoavia lumihiutaleita, jotka katoavat kuin haamut, kun lumen putoaminen lakkaa, ikään kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan ilmassa. Mutta heidän työnsä – kukkuloiden, peltojen ja pylväiden valkoinen peitto – jää jäljelle. Luojia ei enää näy – he ovat kadonneet luomakuntaan.
Ei se ole täydellinen runo, eikä varmasti läheskään paras runo, jonka lumesta voi löytää. Dickinson sekoittaa suuresti metaforiaan leivonnasta kosmetiikkaan, ompeluun ja puvustukseen, mutta siitä syntyy runo, johon hänen aikansa nainen olisi helposti voinut samaistua, koska siinä on tuttuja viittauksia kotitöihin ja henkilökohtaisiin hoitoharrastuksiin.