John Olin oli yrittäjä ja teollisuusmies, josta tuli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista hyväntekeväisyysmiehistä julkisessa politiikassa.
Olin syntyi 10. marraskuuta 1892 Altonissa, Illinoisin osavaltiossa ruutitehtaan omistavan liikemiehen poikana. Hän opiskeli Cornellin yliopistossa pääaineenaan kemia. Valmistuttuaan vuonna 1913 Olin liittyi perheyritykseen, joka oli kasvanut ampumatarvikkeita valmistavaksi Western Cartridge Companyksi.
Olin osoitti jo varhain kiinnostusta uusien tuotteiden kehittämiseen. Hänen nimensä kantaa 24 patenttia, jotka kaikki koskivat aseiden ja ampumatarvikkeiden valmistusta ja suunnittelua. Hänen tunnetuin innovaationsa oli Super-X-haulikon hylsy, joka pidensi ampuma-aluetta ja josta tuli suosittu metsästäjien keskuudessa.
Olinin todellinen nerokkuus oli kuitenkin rahoituksessa ja johtamisessa. Laman aikana hänen yhtiönsä osti Winchester Repeating Armsin. Vuonna 1938 Olin auttoi rakentamaan suuren St. Louis Ordnance Ammunition Plantin. Toisen maailmansodan syttyessä hänen perheyrityksensä, joka nimettiin uudelleen Olin Industriesiksi, tuli merkittävä ampumatarvikkeiden toimittaja Yhdysvaltain ja liittoutuneiden joukoille.
Sodan jälkeen yritys laajeni kemianteollisuuteen ja muille aloille. Olin oli kovasti kilpailuhenkinen: ”Näytä minulle hyvä häviäjä, niin näytän sinulle häviäjän”, hän tykkäsi sanoa. Vuonna 1957 Fortune listasi Olinin ja hänen veljensä Spencerin varakkaimpien amerikkalaisten listalla sijalle 31 ja arvioi heidän nettovarallisuudekseen 75 miljoonaa dollaria.
{pullquote_1}Vapaa-ajallaan Olin oli innokas urheilija. Häntä esiteltiin metsästäjänä Sports Illustrated -lehden 17. marraskuuta 1958 ilmestyneen numeron kannessa. Vuonna 1974 hänen hevosensa Cannonade voitti Kentucky Derbyn.
John Olinin säätiö perustettiin vuonna 1953. Useiden vuosien ajan se oli perinteinen rikkaan miehen hyväntekeväisyysjärjestö, joka tuki Cornellin yliopiston alumnirahastoa ja useita muita asioita. Vuoteen 1973 mennessä Olin päätti kuitenkin erityisestä tehtävästä: ”Haluaisin käyttää tätä omaisuutta auttaakseni säilyttämään järjestelmän, joka mahdollisti sen kartuttamisen vain kahdessa elämässä, isäni ja minun elinaikanani”, hän sanoi Frank O’Connellille, yhtiön työntekijälle, joka koordinoi säätiön toimintaa 1970-luvulla. Olin päätti käyttää omaisuutensa puolustaakseen Amerikan vapaan yritystoiminnan ja yksilönvapauden perinnettä ja tukeakseen niiden laajentamista mahdollisimman monen amerikkalaisen hyödyksi.
Kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana Olin-säätiö jakoi satoja miljoonia dollareita tutkijoille, ajatushautomoille, julkaisuille ja muille organisaatioille. Tämä nokkela rahoitustoiminta muokkasi 1980-luvulla ensimmäistä kertaa näkyviin tulleen nykyaikaisen konservatiivisen liikkeen suuntaa ja edisti sen kasvua. Ehkä enemmän kuin kukaan muu nykyajan hyväntekijä Olin onnistui määrittelemällä selkeästi tehtävänsä (hän oli yhtä selvä siitä, mitä hän ei halunnut tehdä, kuin siitä, mitä hän toivoi saavuttavansa), laatimalla aikataulun ja valitsemalla huolellisesti omistautuneita yhteistyökumppaneita, jotka jakoivat hänen näkemyksensä.
Vuonna 1977 Olin luopui säätiönsä puheenjohtajuudesta. Hänen tilalleen tuli William E. Simon, entinen Yhdysvaltain valtiovarainministeri, joka johti säätiötä kuolemaansa asti vuonna 2000, jolloin hänen seuraajakseen tuli säätiön pitkäaikainen toimitusjohtaja James Piereson. Toinen toimitusjohtaja, Michael Joyce, vaikutti säätiöön sen alkuvuosina ennen siirtymistään Lynde & Harry Bradley Foundationiin, josta tuli merkittävä vaikuttaja, jolla oli monia samoja tavoitteita kuin Olin-säätiöllä. Irving Kristol, uuskonservatiivinen kirjailija ja intellektuelli, vaikutti merkittävästi kaikkiin näihin miehiin.
Yksi Olin-säätiön merkittävistä saavutuksista oli laki ja talous -keskusten perustaminen suuriin korkeakouluihin ja yliopistoihin. Aivan uusi tieteenala, joka toi empiiristä kurinalaisuutta ja tarkkasilmäistä arviointia hallinnon ymmärtämiseen ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen, ja oikeus- ja taloustieteen ohjelmat saivat vankan jalansijan sen jälkeen, kun säätiö alkoi käyttää siihen enemmän resursseja kuin mihinkään muuhun tarkoitukseen. Chicagon yliopiston, Harvardin, Stanfordin, Virginian ja Yalen oikeustieteelliset tiedekunnat perustivat Olinin nimissä laki- ja taloustieteellisiä keskuksia.
Vuonna 1982 Olin-säätiö sponsoroi oikeustieteen opiskelijoille ja professoreille suunnatun uraauurtavan akateemisen konferenssin, joka synnytti Federalist Societyn (Federalist Society), konservatiivisten ja liberalististen oikeustieteenopiskelijoiden, lakimiesten, juristien, tuomareiden ja professoreiden muodostaman jäsenjärjestön. Federalist Society muutti myöhemmin oikeustieteellistä koulutusta ja muokkasi liittovaltion oikeuslaitosta.
Olinista tuli myös vaihtoehtoisten kampussanomalehtien tukija sellaisissa korkeakouluissa, joissa erilaiset oikeistolaiset näkökulmat puuttuivat julkisesta keskustelusta tai jopa estettiin se. Säätiö tuki myös uraauurtavia tutkijoita, toimittajia ja julkista intellektuellia, jotka tuottivat vaikutusvaltaisia uusia argumentteja ja kirjoja. Näitä olivat muun muassa Allan Bloom (The Closing of the American Mind), Linda Chavez (Out of the Barrio), Dinesh D’Souza (Illiberal Education), Milton Friedman (Free to Choose), Francis Fukuyama (The End of History and the Last Man), Samuel Huntington (The Clash of Civilizations), Richard John Neuhaus (The Naked Public Square) ja Michael Novak (The Spirit of Democratic Capitalism). Olinin rahoituksella pyrittiin usein pikemminkin herättämään keskustelua kuin edistämään tiettyjä näkökantoja: Esimerkiksi Fukuyama ja Huntington olivat ystävällisiä kilpailijoita globaalin konfliktin luonnetta koskevista elintärkeistä kysymyksistä.
Organisaatioita, jotka tukeutuivat Olinin tukeen kasvaessaan merkittäviin asemiin amerikkalaisessa älymystöelämässä ja julkisessa politiikassa käydyissä keskusteluissa, olivat muun muassa American Enterprise Institute, Center for Individual Rights, Heritage Foundation, Hoover Institution, Manhattan Institute, National Association of Scholars, New Criterion ja The Philanthropy Roundtable. Olinin tutkimusrahoituksella oli ratkaiseva merkitys sellaisten uusien analyysien käynnistämisessä, jotka johtivat lopulta merkittäviin kansallisiin uudistusliikkeisiin esimerkiksi kouluvalinnan, hyvinvointiuudistuksen ja värisokean politiikan aloilla.
Olin oli omaleimainen myös siinä, miten hän organisoi hyväntekeväisyytensä. Ennen kuolemaansa vuonna 1982 hän ohjeisti säätiötään käyttämään itsensä loppuun sukupolven kuluessa kuolemastaan. Olin oli nähnyt, kuinka Ford-säätiö kääntyi sitä vastaan, mitä monet pitivät sen perustajien tarkoituksina, ja halusi varmistaa, että hänen oma säätiönsä pysyi uskollisena tehtävälleen. Hän uskoi, että ennalta määrätty elinikä oli paras suoja säätiön harhailevia päämääriä ja lahjoittajan tarkoituksesta irtautumista vastaan.
Kovat sijoitusvoitot vaikeuttivat Olinin tavoitetta hajauttaa kaikki rahoituksensa suhteellisen nopeasti. Samalla tämä lahjoitusvarallisuuden kasvu antoi sille keinot vaikuttaa entistä enemmän niiden vuosien aikana, jolloin se toimi. Tätä lisäsi kurinalainen keskittyminen siihen, että Olinin säätiö keskittyi tekemään rajoitettua määrää asioita erittäin hyvin julkisen politiikan alalla, ja päätös tukea rajoitettua määrää tehokkaimpia yhteisöjä sen sijaan, että avustuksia levitettäisiin laajalle.
Kahdeksankymmenennenensimmäisen vuosisadan alkupuolella Olin-säätiö myönsi joukon suuria ”lopetusapurahoja” todistetusti menestyneille edunsaajille. Vuonna 2005 säätiö piti viimeisen hallituksensa kokouksen, teki viimeiset avustuspäätöksensä ja sulki ovensa.
~ John J. Miller