Kuva: Joan Marcus
Twelfth Night jatkuu Delacorte Theaterissa, Central Parkissa, New Yorkissa 19. elokuuta 2018 asti.
Tähtiarvosana: Neljä tähteä ★ ★ ★ ★ ★ ★ ★ ✩
Tuleva lauluntekijä-esiintyjäshahmo Shaina Taub on muuttanut Twelfth Nightin Broadwayn arvoiseksi musikaalikomediaksi. Kyseessä ei ole ylivertainen Shakespeare, mutta se on tukeva pala viihdettä. Ja kun The Public Theaterin Public Works -ohjelma tuottaa sen osana kesäistä Shakespeare in the Park -kautta New Yorkin Central Parkissa, siitä tulee myös iloinen yhteisöjuhla.
The Publicin vuonna 2012 aloittama Public Works -ohjelma tavoittelee lähiöryhmiä eri puolilla kaupunkia saadakseen ne mukaan teatterin tekemiseen, ja se pyrkii eroon käsityksestä, jonka mukaan teatteri olisi elitistinen yritys. Ohjelmassa kehitetään sovituksia lähinnä Shakespearen näytelmistä, joissa kansalaiset ja ammattilaiset sekoittuvat keskenään, ja Shakespeare in the Park -kauden päätteeksi produktio on ottanut näyttämön haltuunsa muutamaksi esitykseksi.
Taubin ja Kwame Kwei-Armahin ideoima kahdestoista yö -uudelleenfilmatisointi sai ensi-iltansa vuonna 2016. Kwei-Armah myös ohjasi. Nyt uusintaversio on edelleen uusittu ja saanut täyden viiden viikon esityksen.
Ohjausluottamus jaetaan The Publicin taiteellisen johtajan Oskar Eustisin ja Kwei-Armahin kesken, joka on nyt kiireinen myös muissa tehtävissä, Lontoon Young Vicin tulevana taiteellisena johtajana. Eikä niinkään sattumalta Kwei-Armah, kuten aiemmin Musical Theatre Review -lehdessä kerrottiin, aloittaa toimikautensa Young Vicissä tänä syksynä tämän kahdestoista yö -näytelmän tuotannolla ja jakaa ohjaajan kunnian Eustisin kanssa.
Twelfth Night in Central Park käyttää pientä, noin sadan ei-ammattilaisen armeijaa pääosanesittäjien täydentämiseksi herättääkseen Shakespearen tarinan eloon nykyaikaisin leikkimielisin ehdoin. Ei-ammattilaiset on jaettu kahteen ryhmään, jotka nousevat lavalle vuorotellen iltaisin. Mitä vaikeuksia tällainen logistiikka voi aiheuttaa, niitä tuskin on havaittavissa saumattomassa tuotannossa, joka pursuaa iloisia tunteita.
Taubin muhkeassa partituurissa on valoisan terhakka tunnelma, jossa vaudeville-henkiset hahmolaulut sekoittuvat soulin sävyttämiin balladeihin. Mukana on myös enemmän kuin nyökkäys vintage-showtune-tunnelmaa.
Hänen sanoituksensa – samoin kuin dialoginsa – lähtevät liikkeelle Shakespearen runoudesta, mutta siirtyvät sitten nykypäivän sanailuun, joka hallitsee.
Avausnumerossa Feste, Shakespearen klovni, muuttuu torin bussimieheksi, jota esittää kukaan muu kuin temperamenttinen, monitaitoinen Taub (hän soittaa myös kosketinsoittimia näyttämöllä toimivassa bändissä, jota hän myös johtaa), ja laulaa kaupunkilaisten kuoron kanssa: ”Jos musiikki on rakkauden ravintoa, soittakaa.” Feste jatkaa neuvojaan: ”If you’re feeling blue/Baby, all you gotta do/Is take the song from the top.”
Orsino (Ato Blankson-Wood), kreivitär Oliviaan (Nanya-Akuki Goodrich) ihastunut herttua, kiteyttää ahdinkonsa jazzmaiseen refraaniin: ”The lady won’t love me back/No, no, the lady won’t love me back…”
Siten, kuten ehkä muistatte, Orsino palkkaa uudehkon Violan toimimaan välikätenä ja voittamaan kiinnostumattoman Olivian puolelleen. Ongelmana on, että Viola, joka on selvinnyt haaksirikosta, joka oletettavasti vei hänen kaksoisveljensä hengen, on naamioitunut nuoreksi mieheksi pärjätäkseen tässä oudossa ympäristössä. Hän näyttää niin hienolta miehekkäässä asussaan, että Olivia ihastuu häneen silmänräpäyksessä.
Nikki M. James, The Book of Mormon -elokuvasta Tony Award -voittaja, tekee viehättävän Violan, joka on pienikokoinen ja suurieleinen ja joka löytää naurua ja koskettavuutta kaikesta sukupuolisekamelskasta, joka leikkii tapahtumien läpi.
Violan miespuvustus, fiksusti istuva tummanharmaa puku, joka saa hänet näyttämään nuorelta diplomaatilta, korostaa hämmennystä, jota hän tuntee rotevan Olivian lähentelyistä ja omista, yhä enemmän rakastuneista taipumuksistaan romanttista Orsinoa kohtaan. Hänen ulkonäkönsä muodostaa myös tehokkaan kontrastin värikkäisiin nykyajan katuvaatteisiin, joita useimmat muut näyttelijät käyttävät.
Puvut ovat Andrea Hoodin. Ne pääsevät hienosti esille Rachel Hauckin lavastusta hallitsevan Olivian talon ulkoasun palatsimaista ilmettä sekä Central Parkin ympäristön luonnonkasveja vasten.
Naurut saavat leveyttä Olivian talouden asukkailla: veijarimaisella ja tyytyväisen huumaantuneella Toby Belchillä, jota Shuler Hensley näyttelee äänekkäästi ja kiihkeästi; Marialla, Olivian palvelijattarella ja Tobyn tärkeimmällä puristajapariskunnalla, jota näyttelee Lori Brown-Niang; ja Sir Andrew’lla, Olivian onnettomissa kosijapariskunnissa, jota näyttelee Daniel Hall.
Merkittävin on Olivian omahyväinen ja puritaaninen hovimestari Malvolio, jota Andrew Kober ruumiillistaa kaikella sopivalla omahyväisyydellä. Tunkkainen käytös muuttuu kuitenkin hurmokseksi, kun hänet huijataan uskomaan, että hän on Olivian kiintymyksen kohde. Se on hetki, joka johtaa showbisneksen räikeimpään tuotantonumeroon, kun ensemble liittyy Koberin kanssa toppahattuineen ja pehmeine kenkineen fantasioimaan elämästään Olivian aviomiehenä.
Tässä ja muualla näytöksessä Lorin Latarron koreografia on melko yksinkertaista hip-hoppia, mutta on aika vaikuttavaa nähdä, kun noin 50 innostuneen, kaikenikäisen, -muotoisen ja -kokoisen kansan legioona esittää sen yksimielisesti. Kaikille näille pelikansalaisille on siis nostettava hattua, sillä olen varma, että lontoolaiset nostavat omansa, kun Twelfth Night saapuu Young Viciin.
Ron Cohen