Kun ihmiset ajattelevat pingviinejä, heidän mielensä harhailee yleensä aina etelänavalle asti. Mutta matkalla sinne on spheniscidien hotspot. Kolmetoista maailman 18 pingviinilajista on havaittu Uuden-Seelannin ja sen vesien ympärillä. Yhdeksän lajia pesii siellä, ja kolme on asettunut sinne pysyväksi asuinpaikakseen. Yksikään näistä pingviineistä ei kuitenkaan ole edes lähellekään sen hiljattain löydetyn esi-isän, Kumimanu biceaen, kokoa, jonka fossiili löydettiin muutama vuosi sitten Hampden Beachilta, Eteläsaaren Otagon alueelta.
K. biceae ei ollut vain jättimäinen pingviini – se oli todennäköisesti suurin koskaan elänyt pingviini. Sen fossiili on ajoitettu myöhäispaleoseenikaudelle, joskus 55,5-59,5 miljoonaa vuotta sitten. Se oli lähes kaksimetrinen ja painoi noin 220 kiloa, joten se oli noin 33 kertaa suurempi kuin sen silmiinpistävän söpö jälkeläinen, pikku sinipingviini. Jopa maailman suurin elävä pingviini, majesteettinen keisaripingviini, olisi jäänyt kääpiöksi tämän kolossaalisen linnun rinnalla.
Miljoonia vuosia sitten meret olivat täynnä suuria, saalistavia merieläimiä. Kun ne kuolivat sukupuuttoon joskus nisäkkäiden aikakaudeksi kutsutun ajanjakson alkuvuosina, niiden tilalle kehittyi joukko jättiläispingviinejä. Tämä näyttää tapahtuneen pian sen jälkeen, kun linnuista oli tullut lentokyvyttömiä sukeltajia – mikä tarkoittaa, että K. biceae kiersi aikoinaan Etelä-Tyynenmeren vesiä ahmien kalaa toisensa jälkeen mennessään.
Miksi emme siis löydä nykyään Uuden-Seelannin rannoilta mielettömän isoja pingviinejä kahlaamassa? Vastaus on vedessä, sanovat tutkijat. Noin 33 miljoonaa vuotta sitten suuret merinisäkkäät, kuten syöksyhampaiset delfiinit, valaat ja hylkeet – joilla kaikilla oli kova ruokahalu merenelävien suhteen – alkoivat kansoittaa maailman valtameriä. Kilpailun vuoksi pingviinilajit pienenivät tai kuolivat kokonaan sukupuuttoon. Surullisia uutisia lintujen ystäville – mutta luultavasti melkoinen helpotus kaloille.