Kirjanpitäjästä sairaanhoitajaksi

Mitä työtä teit aiemmin?

Kirjanpito.

Mitä teet nyt?

Hoitoapulainen.

Millainen olo sinulla oli työssäsi, ennen kuin päätit tehdä muutoksen?

Joka päivä lähdin toimistosta turhautuneena ja turtuneena.

Tunsin olevani irrallaan työstäni ja tunsin, etten tuonut mitään lisäarvoa kenellekään tai auttanut ketään.

Tilinpäätösten jälkeen kysyin itseltäni: ”Entä sitten?”. Mitä järkeä siinä on?” Työ ei merkinnyt minulle mitään.

Tilinpäätöstä ammattina markkinoidaan liike-elämän neuvonantajana yleisölle – se kiinnosti minua. Valitettavasti kokemukseni oli, että vain pieni osa kaikista kirjanpitäjistä tekee yritysneuvontaa, ja se on niitä, joilla on monen vuoden kokemus.

Miksi vaihdoit?

En yksinkertaisesti ollut valmis uhraamaan arvojani, terveyttäni ja hyvinvointiani useiden vuosien ajan voidakseni lopulta neuvoa yrityksiä, mistä en taatusti edes nauttinut.

Havaitsin itseni hukkuvan tarpeeseen valittaa ystävilleni ja perheelleni urastani; joko minun oli jätettävä kirjanpito tai läheiseni jättäisivät minut – se teki päätöksestä todella helpon.

Kuinka oli se hetki, jolloin päätit tehdä muutoksen?

Minua oli kiusattu kuukausien ajan, tiesin, että suoritukseni ja kiinnostukseni yritystä kohtaan olivat laskussa, ja minun olisi pitänyt vaihtaa työpaikkaa toiseen organisaatioon ja päivittää taitojani ollakseni kilpailukykyinen työmarkkinoilla.

Päätin, että jos minun piti päivittää taitojani saadakseni uuden työpaikan, miksi en opiskelisi jotakin sellaista, jota pidin mielekkäänä.

Miten valitsit uuden urasi?

Tutkin ammatteja, joissa myötätunto oli tärkeä henkilökohtainen ominaisuus.

Vaihtoehdot, jotka pääsivät karsintalistalle, olivat psykologia, sosiaalityö ja sairaanhoito.

Olin oppinut, että sosiaalityöntekijät ovat erityisen alttiita työuupumukselle (ja niin olen minäkin); ja psykologit vaativat laajamittaista koulutusta, mikä tarkoittaa, että uranvaihto olisi saattanut olla pitkäaikainen.

Päädyin lopulta sairaanhoitoon. Tunsin monia sairaanhoitajia, joilta saatoin kysyä neuvoa, ja tarjolla oli välityöpaikkavaihtoehto, joka teki siirtymästä asteittaisen – eli oli mahdollista olla mukana terveydenhuollossa opiskelun ohessa.

Oletko tyytyväinen muutokseen?

Täysin.

Kaikkien sidosryhmien kanssa on ilo tehdä töitä: asiakkaiden/potilaiden, perheiden, työnantajan/johdon ja kenties kaikkein tärkeimpänä myös muiden henkilökunnan jäsenten kanssa.

Mitä kaipaat ja mitä et kaipaa?

Jään kaipaamaan veropolitiikkaan ja rahoitusmarkkinoihin liittyviä näkemyksiä ja suuntauksia.

Jään kaipaamaan kattavia ohjelmistopaketteja, joiden avulla asiakirjojen laatiminen on vaivatonta ja tehokasta.

En kaipaa ammatin persoonattomuutta. En kaipaa vaatimusta dokumentoida, miten käytän jokaista kuutta minuuttia ajastani tavoitteiden saavuttamiseksi, enkä kaipaa tuottamattomia kokouksia, jotka aiheuttivat myöhäisiä iltoja ja viivästyttivät tavoitteiden saavuttamista. Arjen mekaanisuus sai minut tuntemaan itseni äärimmäisen jäykäksi ja rutiininomaisesti jännittyneeksi.

Miten teit muutoksen?

Kehittämällä suunnitelman.

Loin viikoittaisen, kuukausittaisen ja vuotuisen budjetin; laadin vaiheittaisen prosessin asioista, joita minun piti tehdä, mukaan lukien vapaaehtoistyö (mahdollisimman lähellä hoitotyötä olevassa ominaisuudessa); päätin, mille kurssille minun piti ilmoittautua; ja selvitin, kuinka kauan kaikki tämä kestäisi.

Mikä ei mennyt hyvin? Mitä vääriä käänteitä otit?

Kun sitouduin, minulla oli selkeä suunnitelma siitä, miten vaihtaisin alaa.

Mutta olin tiennyt jo lähes kaksi vuotta, etten halunnut viettää elämääni kirjanpitäjänä, ja olin yrittänyt vaihtaa alaa aiemminkin.

Kirjoittauduin kurssille, jonka tavoitteena oli pätevöityä ammattitaidon kouluttajaksi ja työpaikkataitojen arvioitsijaksi, ja se oli hiukan kallis. Olisin voinut tehdä perusteellista tutkimusta aiemmin, ottaa vapaata palkatakseen uravalmentajan auttamaan suunnitelman laatimisessa. Ne voivat tuntua kalliilta, mutta näen nyt tuon menon vakuutuksena väärän urasiirtymän aiheuttamien taloudellisten menetysten varalta.

Miten hoidit raha-asioitasi, jotta siirtymisesi olisi ollut mahdollista?

Olin onnekas, että sain tukea valtiolta, koska minua oli kiusattu edellisessä työpaikassani, mikä helpotti budjetin laatimista.

Onneksi minulla oli jonkin verran kirjanpitokokemusta, joten ostin pääomasijoituksia, jotka vähentäisivät menojani, kuten tehokkaamman auton. Olin varma suunnitelmastani siitä, kuinka kauan siirtyminen kestäisi, joten pystyin budjetoimaan sen mukaisesti.

Mikä oli vaikeinta muutoksessa?

Haastavinta minulle oli identiteettini muuttaminen kirjanpitäjäksi ja se, miten se vaikutti suhteisiin verkostossani oleviin ihmisiin.

Henkilökohtaiset ja ammatilliset yhteyteni näkivät minut edelleenkin kirjanpitäjänä, ja he olivat hämmentyneitä siitä, miksi halusin sairaanhoitajaksi. Ja koska he olivat epävarmoja suuntautumisestani, he olivat haluttomia ja kykenemättömiä auttamaan minua.

Vähemmän pahensi tilannetta ehkä se, etten ollut avoin ja äänekäs muutoksestani kaikkien kanssa. Halusin välttää arvostelijoita, jotka sanoivat, etten pystyisi siihen: ”Andrew, olet liian persoonaton hoitotyöhön… liian analyyttinen, liian sitä, liian tätä, liian tätä… olet hölmö. Miksi jättäisit hyvän työn?”.”

Oppiessani opin, että muiden ihmisten negatiiviset reaktiot johtuivat pelosta muutosta kohtaan, jota he eivät voineet kontrolloida, ja että niillä oli itse asiassa hyvin vähän tekemistä minun kanssani! He saattoivat pelätä omien uskomustensa muuttamista voidakseen olla vuorovaikutuksessa kanssani ja muuttuvan identiteettini kanssa.

Tämän vuoksi pidin ratkaisevan tärkeänä vapaaehtoistyötä lähellä sairaanhoitajia, heidän etiikkansa omaksumista ja heidän ajattelu- ja käyttäytymistapojensa ymmärtämistä. Mielenkiintoista oli, että kun sairaanhoitajat saivat tietää, että työskentelin aiemmin kirjanpitäjänä, he kommentoivat usein, miten sopimaton minun on täytynyt olla siihen tehtävään.

Mitä apua sait?

Suurimman avun sain muilta vapaaehtoisilta ja terveydenhuollon henkilökunnan jäseniltä, jotka jakoivat kokemuksiaan ja antoivat neuvoja.

Joskus he jopa yhdistivät minut palkkaaviin johtajiin.

Minulla oli mentori, joka selvitti ja keskusteli kanssani asioista työvuoron eri vaiheissa, tarkisti edistymiseni ja piti minut vireänä.

Lisäksi sain hallitukselta tukea uranvaihtoon, sillä olin kokenut työpaikallani kiusaamista.

Mitä voimavaroja suosittelisit muille?

Oppiessani parhaiten luomalla yhteyksiä muihin, uskon, että muut ihmiset ovat paras voimavarasi.

Ole ensin avoin, rehellinen ja vilpitön itsellesi ja sitten verkostollesi. Jos et ole kehittänyt vahvaa verkostoa, harkitse uravalmentajan konsultointia ja/tai lähelläsi olevien vapaaehtoistoimintamahdollisuuksien etsimistä.

Joidenkin yliopistojen verkkosivuilta löytyy tutkinnoista uralle -resursseja. Australiassa erittäin vankka on Newcastlen yliopiston sivusto, jonka pitäisi olla hyödyllinen kaikille maailmanlaajuisesti.

Mitä olet oppinut prosessin aikana?

Ei se todellakaan ole niin pelottavaa kuin miltä se näyttää. Vaikein askel on ensimmäinen.

Oppiessani taitoja olen kehittänyt vahvoja verkostoitumistaitoja ja rakastan yhteydenpitoa uusiin ihmisiin, mitä en olisi koskaan uskonut pystyväni tekemään.

Kritiikki, jota olen saanut, on tullut toisten peloista, jotka eivät pysty tai halua muuttua itse. Edistymiseni pakottaa heidät muuttamaan jotakin, kuten käsityksensä identiteetistäni, jos he haluavat jatkaa suhdettaan minuun.

Mitä neuvoisit muita toimimaan samassa tilanteessa?

Aloita keskustelu jonkun läheisesi kanssa.

Ota yhteyttä ystävä- ja kumppaniverkostoosi, oppilaitoksiin ja uravalmentajiin kerätäksesi itsellesi tukijoukkoja.

Pitäydy etenemässä eteenpäin hengittämällä syvään sisään ja antamalla kyyneleiden valua. Ole sitkeä.

On ihan okei huutaa: ”Vihaan työtäni” ja purskahtaa itkuun, kun se on tarpeen. Olisin yllättynyt, jos se ei olisi käännekohta ja luonnostaan sitoutuminen muutokseen.