Olin kuullut ihmisten puhuvan äänikylvyistä, mutta en tiennyt, mitä ne ovat. Keitä nämä ihmiset ovat? En rehellisesti sanottuna muista. Puhuivatko he edes minulle? Luultavasti eivät. Minulla oli kuitenkin epämääräinen aavistus siitä, että äänikylpyjä oli olemassa, joten kun minut kutsuttiin kokeilemaan sellaista joogastudiolle täällä New Orleansissa – ja siinä hengessä, että mitä tahansa voi kokeilla kerran – päätin kokeilla sitä. Sanotaanko näin, että minun olisi ehkä pitänyt kysyä ”ihmisiltä”, mistä he puhuvat, ennen kuin menin sinne.
Tässä kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä opin.
- Ei se oikeastaan ole kylpyamme.
- Se on kuin restoratiivista joogaa soittimilla.
- En ole varma, oliko tämä konsertti vai joogatunti… mutta luulen, ettei se ollut kumpaakaan…
- Life Lesson #1: Olen vanha nainen, joka vihaa meteliä.
- Minusta kaikki oli häiritsevää, ei rentouttavaa.
- Elämän oppitunti nro 2: En ole äänikylpyjen ystävä.”
Ei se oikeastaan ole kylpyamme.
En ole varma, luinko kuvauksen sattumalta vai olenko huono joogi, mutta luulin, että olin ryhtymässä johonkin ihan muuhun kuin vain siihen, kun ilmoittauduin äänikylpytunnille. Eli käytin uimapukua leggingsien ja tank topin alla. Um, ei. Tunnilla, joka pidettiin kauniissa ilmavassa joogastudiossa, oli noin 20 naista – useimmilla oli yllään värikkäästi painetut haaremihousut. Toisin sanoen he tiesivät, ettei tunnille kannata tulla bikinit jalassa Lululemonin leggingsien alla. Hups.
Se on kuin restoratiivista joogaa soittimilla.
Kouluttajan mukaan äänikylpytunti on restoratiivista joogaa pyhässä äänitilassa. ”Opettajat ja muusikot ovat läsnä palvelemassa sinua, kun kylvet pyhissä äänissä, musiikissa ja rakkauslauluissa Intiasta ja muualta.” Kylpekää äänissä. Ei vedessä. Ymmärrän. Siellä oli kristallisia ”laulukuppeja”, jättimäinen gong ja korkeataajuuksisia soittimia, joita en tunnistanut ja joiden tarkoituksena oli kuulemma ”rikkoa ja puhdistaa energisiä kuvioita sisällänne, rauhoittaa hermostoa ja aktivoida chakrapisteitä”. Sitä kuvataan kokemukseksi, jollaista ei voi verrata mihinkään muuhun: taivaalliseksi, taivaalliseksi ja tutuksi. Voin vain sanoa, että se todellakin oli kokemus vailla vertaa.”
En ole varma, oliko tämä konsertti vai joogatunti… mutta luulen, ettei se ollut kumpaakaan…
Kouluttaja – joka näytti hämmästyttävän paljon Chrissy Snow’lta Kolmen komppaniasta – liihotteli huoneessa ympäriinsä loistavat vaaleat letit päässä. Hän opasti meitä rentouttaviin asentoihin samalla, kun hän tömisteli ja hakkaili eri soittimia (en yleensä osannut sanoa, mitkä soittimet, koska silmäni olivat enimmäkseen kiinni). Ensimmäinen oli makuuasento pehmusteen päällä, kun hän soitti muistaakseni huuliharppua ja lauloi ihanalla äänellä. So far, so confused.
Life Lesson #1: Olen vanha nainen, joka vihaa meteliä.
Seuraavassa poseerauksessa heittelimme jalkojamme edellä mainitun bolsterin yli äänessä, jota voin kuvailla vain kuuroksi. Tämän täytyi olla se jättimäinen gongi, jonka huomasin saapuessani paikalle. En ole edes 40-vuotias, mutta kuulun niihin ihmisiin, jotka pyytävät jatkuvasti, että musiikkia hiljennettäisiin. Tänä aikana en halunnut mitään muuta kuin tukkia korvani ja pyytää Chrissyä kohteliaasti lopettamaan tuon paukuttamisen kaiken pyhän ja pyhän rakkauden tähden. Tämä kesti noin 10 minuuttia, mutta tuntui kuin koko ilta Panteran konsertissa.
Minusta kaikki oli häiritsevää, ei rentouttavaa.
Seuraavaksi lisää laulua. Sain selvää vain sanoista ”Hare Krishna”. Tiesin, että minun pitäisi keskittyä hengitykseen ja rentoutua, mutta uimapukuni alkoi tuntua epämukavalta, ja ”Hare” kuulosti ”Harveylta”, ja se sai minut ajattelemaan Steve Harveya, mikä sai minut ajattelemaan Family Feudia, jonka otan DVR:ltä joka päivä (vielä yksi todiste siitä, että olen vanha nainen), ja yhtäkkiä halusin vain olla kotona katsomassa peliohjelmia.
Elämän oppitunti nro 2: En ole äänikylpyjen ystävä.”
Viimeiseksi siirryimme seinälle ja asettauduimme inversioon. Tänä aikana Chrissy tuli ympäriinsä erilaisten herkkujen kanssa, joihin kuului mm. eteerisen öljyn tahriminen otsalleni, joka tuoksui hippimetsältä, kellonsoiton soiminen korvaani ja suitsukkeiden aalto. Kurkkasin vain kerran, mutta kuvittelin hänen tanssivan sirosti ympäri huonetta, letit hulmuten housuissaan. Kun tulin kotiin, mieheni sanoi minulle, että haisin kuin olisin juuri palannut Grateful Deadin konsertista. Se oli merkkini vaihtaa uimapukuni pois ja mennä oikeaan kylpyyn.”
Anne Roderique-Jones on vapaa kirjoittaja ja toimittaja, jonka töitä on julkaistu Voguessa, Marie Clairessa, Southern Livingissä, Town & Countryssä ja Condé Nast Travelerissa. Twitter: @AnnieMarie_ Instagram: @AnnieMarie_
Saatat myös pitää: This Yoga Instructor Wants More Visibility for All Body Sizes