Kolme miljoonaa jeniä (”Hyakumanen senbei”) julkaistiin ensimmäisen kerran lokakuussa 1960, noin 10 vuotta ennen kirjailijan varhaista kuolemaa, ja se on yksi Mishima Yukion viimeisistä kertomuksista. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi romaaneihin ja spekulatiivisiin tai poliittisiin esseisiin. ”Kolme miljoonaa jeniä” edustaa siis Mishiman kypsää ironista tyyliä, jossa yhdistyvät itsetietoisen etäännytetty kerronta, voimakkaat symboliset vaikutukset ja terävästi havaittu dialogi. Tyylille on ominaista se, että on vaikea sanoa, onko ironian tarkoitus hillitä todellista vihaa vai vain terävöittää hyväntahtoista sosiaalista havainnointia. Luultavasti juuri tämä pilkan ja intohimon välinen jännite, joka on läsnä kaikissa Mishiman parhaissa töissä, tekee tarinasta niin mieleenpainuvan.
Tarinassa nuorella aviopariskunnalla, Kiyokolla ja Kenzolla, on tapaaminen nimeämättömän vanhan naisen kanssa myöhemmin samana iltana. He kävelevät kohti New World Buildingissa sijaitsevaa modernia tavarataloa. Rakennuksen katolla on viisikerroksinen pagodi, joka on räikeästi valaistu vilkkuvilla neonvaloilla. Meille kerrotaan, että pagodi on korvannut nyt täytetyn lammen, joka on tämän kaupunginosan tärkein maamerkki. Kuvan kattopagodista myötä tarinan sävy ja suunta alkavat hahmottua: tästä tulee ironinen paljastuskertomus modernin Japanin arvoista ja sodanjälkeisen japanilaisen keskivertokansan huolista. Hiljaisia temppelialueita ja vanhan Japanin tyylikkyyttä muistuttava pagodi on muuttunut joksikin neonvaloilla valaistuksi, New World -nimisen rakennuksen katolla välkkyväksi. Massiivinen länsimaalaistyylinen tavaratalo, joka on sekä kulutustottumusten symboli että levittäjä, kohoaa kuin hautakivi huvipuutarhan lammen haudan päällä, mikä taas muistuttaa Japanin menneisyyden hienostuneemmista huvituksista.
Nuori pariskunta on länsimaisissa vaatteissaan kesähelteellä – mies aluspaidassa, nainen hihaton mekko ja puristamassa vaaleanpunaista muovista käsilaukkua. Tavaratalossa yltäkylläisen kulutuksen ilmapiiriä korostavat jälleen halpojen, kirkkaanväristen tavaroiden vuorikokoiset kasat.
Huomautus miehen mieltymyksestä leluihin saa pariskunnan puhumaan toiveestaan saada lapsia, ja kirjailijan ääni kertoo, että he ovat todellakin pariskunta, jota yhdistää varovainen kuluttajuus. He avaavat erityisiä säästötilejä jokaiselle tavaralle – jääkaapille, pesukoneelle, televisiolle – jonka he haluavat hankkia, ja sitten he etsivät huolellisesti parhaan mahdollisen tarjouksen valitsemastaan mallista. Heillä on myös budjettisuunnitelma lasta varten, vaikka se on vielä muutaman vuoden päässä, ja he tuntevat vain halveksuntaa niitä köyhiä perheitä kohtaan, jotka hankkivat lapsia ilman asianmukaista taloussuunnittelua. Meille kerrotaan, että Kenzo on täynnä raivoa, kun nykyaikaiset nuoret japanilaiset sanovat, että toivoa ei ole, sillä hän uskoo, että ne, jotka kunnioittavat luontoa ja tekevät kovasti töitä, pystyvät luomaan elämän.
Puhe tulevaisuuden toivosta vaihtuu sitten kuvaukseen leluasemasta, joka on kiinnittänyt Kenzon huomion. Peltisellä alustalla, jonka tausta on ovelasti maalattu tuikkivilla tähdillä, oleva lelu laukaisee muovisia avaruusaluksia kosteaan kesäilmaan. Lentävä lautanen, jonka Kenzo laukaisee, laskeutuu kolmen ”miljoonan jenin riisikeksejä” sisältävän paketin päälle, josta tulee tarinan nimi. (Vaikka englanninkielinen nimi on ”Three Million Yen”, japaninkielinen nimi on kirjaimellisesti käännettynä ”miljoonan jenin riisikeksejä”.) Jälleen kerran saamme kokea ironisen vastakkainasettelun vanhojen arvojen ja nykyaikaisen kulutustottumuksen välillä. Kääreessä olevien jäljitelmäseteleiden hahmo on tavaratalon kaljupäisen omistajan hahmo, joka korvaa Shotoku Taishin, legendaarisen oppi-isä-prinssin, jonka sanotaan tuoneen buddhalaisuuden Japaniin ja joka ennen oli useimmissa japanilaisissa seteleissä.
Kenzo näkee laskeutumisen hyvänä enteenä ja ostaa paketin keksejä huolimatta vaimonsa vastalauseista, joiden mukaan keksit ovat liian kalliita. (Suuri osa vaimon vuoropuhelusta koko tarinan ajan koostuu siitä, että asiat ovat liian kalliita.) He napostelevat keksejä katsellessaan rakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaa sisäistä huvipuistoa. Kenzo vaatii, että he kokeilevat ajelua nimeltä Kaksikymmentätuhatta liigaa meren alla, vaikka vaimo taas mutisee, että lipun hinnalla voisi saada kunnolla oikeita kaloja sen sijaan, että katselisi paljon pahvisia kaloja.
Seuraavassa ajelun kuvauksessa huomio keskittyy enimmäkseen vaimoon, kun tämä tuntee miehensä paljaat käsivarret alastomalla selällään ja olkapäillään ja aistii miehen nauttivan aistillisesta nautinnosta vaimon pelosta. Paradoksaalista kyllä, vaimo tuntee tämän seksuaalisuuden tunteen hämmentävän häntä enemmän kyydin pimeydessä kuin päivänvalossa; hän sanoo itselleen, että miehensä käsivarret ympärillään hän voisi sietää kaikenlaista häpeää tai pelkoa.
Toinen vetonaula, jota he kokeilevat, on nimeltään Taikamaa (Magic Land), jonka kääpiöt vihjailevat jälleen kerran niistä lapsista, joita he haluavat saada. Kun he kävelevät polkua pitkin, jonka rivi tekokukkia on valaistu vilkkuvilla lampuilla, Kenzo huomauttaa, että heillä itselläänkin pitäisi joskus olla jotain tällaista. Taikamaahan sisältyvässä nojaavassa huoneessa ja muissa vääristyneen arkkitehtuurin ihmeissä pariskunta näkee edelleen aitoja kuvia tulevasta kodinomaisesta onnesta.
Viimein heidän on aika pitää tarinan alussa mainittu tapaaminen, ja saamme kuulla, että rahat, jotka he niin tunnollisesti laittavat syrjään erilaisiin suunniteltuja hankintoja varten, ansaitaan antamalla seksiesityksiä tylsistyneiden ja varakkaiden kodeissa.
Tarinan loppu tulee eräänlaisena epilogina, jossa pariskunta näytetään kävelemässä väsyneenä ja hengettömänä myöhään illalla ja puhumassa siitä, kuinka vihamielinen yleisö, jolle he olivat esiintyneet, oli ollut. Kenzo sanoo, että hän haluaisi repiä setelit, jotka porvarit olivat antaneet heille. Vaimo tarjoaa hänelle hermostuneena jäljellä olevaa miljoonan jenin riisikeksiä korvikkeeksi, mutta siitä on tullut niin kostea ja tahmea, ettei se repeä.
Pimeässä yhteen painautuneena, seksuaalisesti kiihottuneena ja häpeissään keinotekoisten merihirviöiden kylmien, kirkkaiden silmien edessä pariskunta esittää uudelleen version siitä esitystyypistä, jolla he ansaitsevat elantonsa. Tämän jälkeen he siirtyvät ”taikamaahan”, joka horjuvine portaineen ja tärisevine käytävineen tarjoaa vääristyneen ja epävarman näkemyksen kodin autuudesta, jonka he toivovat rakentavansa yöllisistä nöyryytyksistään.
Tämä tarina kuvastaa Mishiman halveksuntaa sitä kohtaan, mitä hän piti sodanjälkeisen, amerikkalaistuneen kulutuskulttuurin dekadenssina Japanissa, ja myös porvarillisia raha-arvoja kohtaan. Hänestä alkoi yhä enemmän tuntua, että ne tuhosivat kaiken arvokkaan perinteisessä Japanissa. Vaikka ironia on voimakasta ja koko tarinan rakenne ehkä hieman liian kaavamainen, hallitsee silti pikemminkin huumori kuin raivo. Meidän on selvästi tarkoitus nähdä nuori pariskunta suurelta osin tietämättöminä nykyaikaisen ahneuden uhreina, ja Mishiman suhtautuminen heihin sisältää sen verran hemmottelevaa lämpöä, että heidän naiivi luottamuksensa toisiinsa ja siihen, mitä heidän suhteensa voi tehdä, voi koskettaa meitä. He ovat myyneet sen, mikä oli parasta heissä itsessään, ostaakseen vauraamman tulevaisuuden, ja Mishima uskoi selvästi, että samaa voidaan sanoa sodanjälkeisestä Japanista.
-James Raeside