Hirmuisia ja ahneita haaskalintuja, ylivertaisia opportunisteja, ainutlaatuisia petolintuja, ahmivien höyhenpeitteisten raakalaisten ryhmiä, joilla on pienet, höyhenettömät päät….Korppikotkat eivät ole suosituimpia eivätkä missään nimessä kauneimman näköisiä lintulajeja. Itse asiassa ilman niitä bushveld olisi huomattavasti vähemmän terveellinen paikka. Sabi Sabin bushveldissä on onneksi joitakin tunnetuimpia lajeja – ja havaintoja harvinaisemmista, alueellamme elävistä korppikotkalajeista.
Afrikkalaisessa villieläinten valtakunnassa nämä otukset ymmärretään suuresti väärin. Niillä on arvokas rooli ekosysteemissä hävittämällä kuolleita eläimiä ja eläinten jäännöksiä, jotka muuten mätänisivät ja levittäisivät tauteja. Ja samalla kun ne tönivät raadon ympärillä, syntyy mielenkiintoinen hierarkkinen ruokailurakenne (tätä ruokailukäyttäytymistä kutsutaan hyvin osuvasti haaskalintujen vanavedeksi).
Niiden näennäisen loputtoman ilmassa kiertelyn (nousuvirtaukset mahdollistavat sen, että ne voivat pysytellä korkealla taivaalla pitkiä aikoja) ansiosta ne voivat havaita tuoreet raadot. Kun tilaisuus tarjoutuu – joko eläimen kuollessa vanhuuteen tai sairauteen tai tappopaikalla, jos ruokaa on vielä saatavilla – korppikotkat siirtyvät alas kohti maata herkuttelemaan.
Korppikotkien protokolla määräytyy niiden nokkien pelottavuuden mukaan, ja ensimmäisenä vuorossa on lappet-faced-korppikotka. Sen suuri nokka repii ja avaa kovimmankin nahan, minkä ansiosta se voi ahmia kuolleen eläimen sisäosat ja paljastaa eläimen sisuskalut pienemmille korppikotkille. Suurimpana afrikkalaisena haaskalintuna ja harvinaisimpiin kuuluvana nämä aggressiiviset linnut hallitsevat haaskalintujen vimmaa ja väistyvät vain, jos pelättyjä marabu haikaroita saapuu paikalle – valtavia lintuja, joita kutsutaan osuvasti ”hautauslinnuiksi”.
Valkoselkähaaskalinnut odottavat innokkaasti eläimen nahan halkaisemista ja ryhtyvät sitten ahmimaan lihaa. Afrikkalaisista korppikotkista kevyimpinä ne ovat liikkuvia ja ketteriä, mutta ahmivat ruhon pehmeitä kudoksia, kunnes istuvat puoliväkisin odottamassa ruoan sulamista.
Tämän raadonbuffetin reunalla seisovat valkopääkorppikotkat. Ujoina lintuina, jotka syövät mieluiten yksin, ne odottavat vuoroaan kävelläkseen pois lihanpalasen kanssa. Ne pystyvät syömään minkä tahansa eläimen osan, paitsi nahan. Niitä pidetään ”puhtaina syöjinä”, ja ne varmistavat, ettei niiden höyhenissä ole verta, ja siksi ne poimivat mieluummin nivelsiteitä ja luita.
Kriittisesti uhanalaiset huppuhaaskalintuja, lajin pienimmät ja vähiten elinvoimaiset haaskalintuja, kaivavat varovasti ulos herkullisimmat osat, kun kaikki muut haaskalintuja ovat syöneet. Niiden nokkien avulla ne pystyvät irrottamaan pieniä lihapaloja luista ja syömään ruhon vaikeasti saavutettavat kohdat.
Haaskalinnut eivät oikeastaan koskaan metsästä omaa ruokaansa – ne syövät vain raatoja. Ne käyttävät hämmästyttäviä lentotaitojaan tarkkaillakseen toisiaan ja maata seuraavaa ateriaa etsiessään. Uskomattoman näkökykynsä ansiosta – niiden lineaarinen näkö ulottuu jopa 100 kilometrin päähän – ne näkevät toisten haaskalintujen käyttäytymisen kilometrien päästä ja lentävät katsomaan tarkemmin heti, kun Afrikan taivaalla kiertely muuttuu kilpajuoksuksi maahan. Tämä käyttäytyminen auttaa tietenkin Sabi Sabin metsänvartija- ja jäljittäjätiimiämme paikantamaan mahdollisen sijainnin petoeläinhavainnoista.
Niiden maine julmana, säälimättömänä ja uhkaavana ei pidä lainkaan paikkaansa, sillä ne ovat elintärkeä lenkki hauraassa ekosysteemissämme. Koska monet korppikotkalajit ovat uhanalaisia – ilman niiden läsnäoloa – bushveldin ja sen monien asukkaiden terveys vaarantuu.