Kun nainen on raskaana, häntä yleensä tervehditään ystävien ja perheen onnentoivotuksin, joita seuraavat kysymykset lasketusta ajankohdasta ja vauvan sukupuolesta.
Kun olin raskaana (ja oletettavasti siksi, että olen kiinalainen), toinen kysymys, joka minulta usein kysyttiin, oli: ”
”Kuukauden istuminen” eli mandariinikiinaksi zuo yue zi on perinteinen kiinalainen käytäntö synnytyksen jälkeiseen toipumiseen.
Tässä 2000 vuotta vanhassa tavassa, johon viitataan myös nimellä ”synnytyksen jälkeinen sulkeutuminen”, neuvotaan uusia äitejä pysyttelemään sisätiloissa, jotta he voivat keskittyä toipumiseen ja vauvasta huolehtimiseen. Äidit myös pidättäytyvät kotitöistä ja kosketuksesta veteen ja noudattavat erityisruokavaliota.
”Et siis aio pestä hiuksiasi etkä pysyä sisällä koko kuukauteen?”, kysyi eräs kollegani yrittäen ymmärtää jäykkää ja omituiselta vaikuttavaa tapaa.”
Vastasin puoliksi vitsaillen, että koska synnytin keskellä talvea, en luultavasti kuitenkaan haluaisi mennä ulos. Lisäksi tämä olisi hyvä hetki kokeilla niitä kuivahiusshampootuotteita, joita olin silmäillyt Sephorassa.
Nykyään monet perheet ovat kuitenkin muokanneet vanhaa käytäntöä nykypäivän elämäntyyliin sopivaksi, joten joitakin vanhanaikaisia sääntöjä ei noudateta yhtä tarkasti.
Perinteisesti synnytyksen jälkeistä toipumista helpottavat äiti, appivanhemmat tai palkattu doula. Jos siihen on kuitenkin varaa, on olemassa synnytyksen jälkeisen toipumisen keskuksia tai ”hotelleja”, joissa on terveydenhuollon ammattilaisten tiimi ja mukavuuksia, kuten pyykkihuolto ja lastenhoitoluokat.
Suurimmaksi onnekseni käytössäni oli kustannustehokkain vaihtoehto: äitini.
Olenko suhtautunut varauksellisesti äitini kutsumiseen kotiini? Minun on myönnettävä, että kyllä. Lupaus loputtomista kotiruoka-annoksista ja tuoreesta pyykistä tuntui kuitenkin kelpo vastineelta.
Ainoana lapsena minun ei tarvinnut kilpailla kenenkään muun kanssa äitini ajasta. Hän oli innokas tapaamaan ensimmäisen lapsenlapsensa, ja hän oli innoissaan saadessaan olla avainasemassa tässä merkittävässä tilaisuudessa.
En tiennyt, että hänen läsnäolonsa merkitsisi paljon enemmän tässä kriittisessä elämänvaiheessa.
Synnytyksen jälkeinen elämä
Kuukausi ennen laskettua päivämäärääni äitini saapui paikalle kuin Maija Poppanen pino reseptikirjoja ja vauvakirjoja kädessään. Hän ripotteli taikojaan kotiimme, siisti talon ja varusti keittiön goji-marjoilla, taateleilla, inkiväärillä ja muilla kiinalaisilla yrttivalmisteilla.
Kolme viikkoa myöhemmin perheeni toivotti tervetulleeksi maailmaan suloisen pikku tyttölapsemme.
Sen aikaa, kun me mieheni kanssa ratkoimme vanhemmuuden velvollisuuksiamme, äitini ryhtyi töihin. Hän valmisti ravitsevia liemiä minulle sekä aterioita koko perheelle. Hän huolehti myös kaikesta pyykinpesusta ja siivouksesta ja onnistui jopa auttamaan vauvan kanssa ruokailujen välissä, jotta saimme syödä ja levätä.
Kuten vastasyntyneemme, minäkin jouduin yhtäkkiä tuntemattomaan maailmaan, jossa minulle annettiin ylivoimainen määrä vastuuta.
Mieheni ja minä elimme selviytymistilassa, kun uhmasimme vanhemmuuden tuntematonta aluetta. Jokainen päivä koostui jatkuvasta maratonista, jossa ruokimme, vaihdoimme vaatteita ja saimme vauvan nukkumaan, ja samalla saimme aina kun mahdollista aikaa täyttää omat perustarpeemme, jotka koskivat ruokaa, hygieniaa ja unta.
Poika, aliarvioinpa koskaan ne koettelemukset ja vastoinkäymiset, joita lapsen saaminen toisi mukanaan.
Tämä ei ollut se mielikuva äitiydestä, joka minulla oli, jossa olisin jalkeilla hetkessä, hallitsisin vauvarutiinit ja nauttisin äitiyslomasta ”stay-cation”.
Sen sijaan olin sängyssä toipumassa keisarinleikkauksesta ja minulla oli tuskin energiaa pitää vauvaa sylissä. Olin tekemisissä imetyshaasteiden kanssa. Kätilöt ja lääkäri pitivät myös tarkasti silmällä tyttäremme painoa, joten minulla oli paljon stressiä.
Tuntui kuin olisin ollut loputtomassa tunne-elämän vuoristoradassa, synnytyksen jälkeisten hormonaalisten muutosten ja suuren elämänmuutoksen mukanaan tuoman stressin tuloksena.
Synnytyksen jälkeiset kamppailut
Vauvan ollessa minusta riippuvainen ympäri vuorokauden, surin henkilökohtaisen tilani ja identiteettini menettämistä.
Äidin ympärivuorokautisen läsnäolon haittapuolena oli se, ettei ollut paikkaa, jonne voisin piiloutua ja käsitellä tunteitani. Sen sijaan hänen jatkuvat muistutuksensa siitä, mitä minun pitäisi ja mitä minun ei pitäisi tehdä, saivat minut, tuoreen äidin, tuntemaan itseni entistäkin kyvyttömämmäksi ja epävarmemmaksi.
Parhaistakin aikomuksista huolimatta hänen näkökulmansa 80-luvun Aasiassa lasta kasvattaneena äitinä ja minun näkökulmani Pohjois-Amerikassa asuvana vuosituhannen vaihteen vanhempana olivat väistämättä ristiriidassa keskenään.
Ensimmäisenä päivänä lääkärissäkäynnin jälkeen huomasin, että tyttäreni paino oli jälleen laskenut. Tunsin itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, koska en kyennyt täyttämään edes kaikkein perustavinta tehtävää eli pitämään tytärtäni ravittuna ja terveenä.
Kun äitini jatkoi tavanomaista neuvojen antamista, romahdin.
Aluksi hämmästyneenä äitini sanoi minulle lempeästi: ”Tiedätkö, teet hyvää työtä. Panostat niin paljon siihen, että huolehdit tyttärestäsi. Olet todella hyvä äiti.”
Kuullessani nuo sanat äidiltäni vapautuin välittömästi kaikesta itseepäilystä ja epätoivosta. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin kuulla – että pärjään ihan hyvin. Se merkitsi paljon enemmän, että se tuli äidiltä, erityisesti omalta äidiltäni.
Tuon päivän jälkeen omaksuin erilaisen linssin. Se, mitä äitini teki minulle, oli muutakin kuin ravitsevien aterioiden ja neuvojen antamista. Hän oli siellä pitämässä minua sylissä ja nostamassa minua ylös, kun tarvitsin sitä eniten. Hänen äänensä oli jatkuva muistutus siitä, että minun oli hidastettava vauhtia ja asetettava oma hyvinvointini etusijalle.
Zuo yue zi saattaa olla perinteinen käytäntö, johon liittyy tiukkoja ohjeita, mutta se antaa äideille luvan hemmotella itseään. Itse asiassa tämäntyyppistä synnytyksen jälkeistä toipumiskäytäntöä on olemassa eri puolilla maailmaa, kuten Intiassa, Lähi-idässä, Venäjällä ja jopa osassa Yhdysvaltoja.
Tuhansien vuosien ajan yhteisöt eri puolilla maailmaa ovat kokoontuneet yhteen tukemaan äitiä emotionaalisesti ja fyysisesti, jotta hän voisi olla paras äiti lapselleen.
Tänä päivänä äidit tuntevat paineita tehdä kaikkea, ”pomppia” takaisin ja palata elämän ja työn kiireeseen.
Mutta kun äidit siirtyvät tähän uuteen elämänvaiheeseen, on yhä tärkeämpää osoittaa itsellemme armoa, luopua vastuusta ja olla avoin ottamaan vastaan huolenpitoa.
Nojatkaamme tähän muinaiseen viisauteen, jotta voimme jatkossakin kasvattaa onnellisia, terveitä lapsia ja äitejä.