Bill Clintonin hallinto
Yhdysvalloille 1990-luvun alku oli vaikeaa aikaa. Maata vaivasivat vaisun talouden lisäksi väkivaltarikollisuus (josta suuri osa liittyi huumeisiin), köyhyys, hyvinvointiriippuvuus, ongelmalliset rotusuhteet ja kasvavat terveydenhuoltokustannukset. Vaikka Clinton lupasi parantaa sekä taloutta että elämänlaatua, hänen hallintonsa alku oli horjuva, ja jotkut kriitikot kutsuivat sitä taitamattomuudeksi ja huonoksi arvostelukyvyksi. Yksi Clintonin ensimmäisistä toimista oli yrittää toteuttaa kampanjalupaus homojen ja lesbojen syrjinnän lopettamisesta armeijassa. Kohdattuaan voimakasta kritiikkiä konservatiiveilta ja joiltakin sotilasjohtajilta – muun muassa esikuntapäällikkö Colin Powellilta – Clinton joutui lopulta kannattamaan kompromissipolitiikkaa, joka on tiivistetty ilmaisuun ”älä kysy, älä kerro” ja jonka katsottiin olevan monitulkintainen, kumpaankaan osapuoleen epätyydyttävä ja mahdollisesti perustuslain vastainen. (Politiikan käytännön vaikutus oli itse asiassa se, että se lisäsi niiden miesten ja naisten määrää, jotka erotettiin armeijasta homoseksuaalisuuden vuoksi). Hänen kaksi ensimmäistä oikeusministeriehdokasta vetäytyivät eettisten kysymysten vuoksi, ja kaksi merkittävää lakiesitystä – talouden elvytyspaketti ja kampanjarahoituksen uudistusta koskeva lakiesitys – estettiin senaatissa republikaanien filibusterin vuoksi. Toivoen, että hän voisi välttää suuren yhteenoton kongressin kanssa, hän jätti syrjään kaikki kampanjarahoituksen uudistusyritykset. Presidentinvaalikampanjan aikana Clinton lupasi ottaa käyttöön yleisen sairausvakuutusjärjestelmän. Hänen vaimonsa Hillary Clintonin nimittäminen terveydenhuoltouudistusta käsittelevän työryhmän puheenjohtajaksi herätti jyrkkää kritiikkiä republikaanien taholta, jotka vastustivat sekä järjestelyn asianmukaisuutta että Clintonin suorapuheista feminismiä. He kampanjoivat kiivaasti työryhmän lopullista ehdotusta vastaan, eikä yhtäkään sen lukuisista suosituksista toimitettu virallisesti kongressille.
Näistä alkuvaiheen virheaskeleista huolimatta Clintonin hallinnolla oli lukuisia poliittisia ja henkilöstöön liittyviä onnistumisia. Vaikka Perot oli puhunut elävästi Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen vaikutuksista, jonka hän sanoi tuottavan ”jättimäisen imuäänen”, kun amerikkalaisia työpaikkoja menetettäisiin Meksikoon, kongressi hyväksyi toimenpiteen ja Clinton allekirjoitti sen laiksi, mikä loi yleisesti ottaen menestyksekkään vapaakauppa-alueen Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon välille. Clintonin ensimmäisen kauden aikana kongressi hyväksyi Clintonin tuella alijäämän supistamispaketin, jonka tarkoituksena oli kääntää 1980- ja 1990-luvuilla kertynyt velkakierre, ja hän allekirjoitti noin 30 merkittävää lakiehdotusta, jotka liittyivät naisiin ja perheasioihin, muun muassa perhe- ja sairauslomalain ja Brady Handgun Violence Prevention Act -lain. Clinton muutti myös liittovaltion hallinnon ilmettä nimittämällä naisia ja vähemmistöjä merkittäviin virkoihin koko hallintonsa ajan, kuten Janet Renon ensimmäiseksi naispuoliseksi oikeusministeriksi, Donna Shalalan terveys- ja sosiaalipalveluministeriksi, Joycelyn Eldersin kenraalilääkäriksi, Madeleine Albrightin ensimmäiseksi naispuoliseksi ulkoministeriksi ja Ruth Bader Ginsburgin korkeimman oikeuden jäseneksi.
Clintonin suosion notkahdettua terveydenhuoltodebakan jälkeen vuoden 1994 vaaleissa oppositiossa oleva republikaanipuolue sai enemmistön kongressin molemmissa kamareissa ensimmäistä kertaa 40 vuoteen. Monet – erityisesti edustajainhuoneen republikaanit puhemies Newt Gingrichin johdolla – pitivät tätä historiallista voittoa äänestäjien hylkäämänä Clintonin presidenttikautta. Sittemmin kurissa oleva Clinton suostui joihinkin republikaanien ehdotuksiin: hän tarjosi aggressiivisempaa alijäämän supistamista koskevaa suunnitelmaa ja maan hyvinvointijärjestelmän massiivista uudistamista, mutta vastusti republikaanien pyrkimyksiä hidastaa suosittujen ohjelmien, kuten Medicare-ohjelman, valtion menojen kasvua. Lopulta kongressin republikaanien tinkimätön ja vastakkainasetteleva käytös johti päinvastaiseen tulokseen kuin mitä he aikoivat, ja sen jälkeen, kun republikaanit ja Clinton olivat ajautuneet vuosina 1995 ja 1996 talousarviota koskevaan umpikujaan, joka johti valtionhallinnon kahteen osittaiseen sulkemiseen, joista yksi oli kestänyt 22 päivää (pisin valtionhallinnon toiminnan sulkeminen tähän päivään mennessä), Clinton voitti huomattavan suuren yleisön tuen maltillisemmalle lähestymistavalleen.
Clintonin ulkopoliittisiin hankkeisiin kuului vuonna 1994 onnistunut pyrkimys palauttaa Haitin presidentti Jean-Bertrand Aristide, joka oli syrjäytetty sotilasvallankaappauksella vuonna 1991; Yhdysvaltain joukkojen sitoutuminen rauhanturva-aloitteeseen Bosnia ja Hertsegovinassa; ja johtava rooli meneillään olevissa aloitteissa pysyvän ratkaisun löytämiseksi palestiinalaisten ja israelilaisten väliseen kiistaan. Vuonna 1993 hän kutsui Israelin pääministerin Yitzhak Rabinin (jonka myöhemmin murhasi juutalainen ääriryhmä, joka vastusti alueellisia myönnytyksiä palestiinalaisille) ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) puheenjohtajan Jasser Arafatin Washingtoniin allekirjoittamaan historiallisen sopimuksen, jolla palestiinalaisille myönnettiin rajoitettu itsehallinto Gazan kaistalla ja Jerikon alueella.
Yhdysvallat pysyi Clintonin hallinnon aikana kansainvälisten terroristien kohteena: pommi-iskut World Trade Centeriin New Yorkissa (1993), Yhdysvaltain suurlähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa (1998) ja Yhdysvaltain laivastoon Jemenissä (2000). Kotimaan rintamalla tapahtui kuitenkin odottamatonta hallituksen vastaista väkivaltaa, kun amerikkalainen Timothy McVeigh räjäytti 19. huhtikuuta 1995 pommin terrori-iskussa Alfred P. Murrahin liittovaltion rakennukseen Oklahoma Cityssä, Oklahomassa, tappaen 168 ihmistä ja haavoittaen yli 500:aa.
David Glass/AP
Vaikka skandaali ei ollut koskaan kaukana Valkoisesta talosta – hallintoon kuulunut arkansasilainen kollega teki itsemurhan; huhut kertoivat taloudellisista väärinkäytöksistä, joita oli tapahtunut Clintonin ollessa Arkansasin kuvernöörinä; vastustajat syyttivät, että ensimmäinen nainen oli järjestänyt potkut Valkoisen talon matkatoimiston henkilökunnalle (”Travelgate”), entisiä avustajia syytettiin ja tuomittiin rikoksista ja huhut seksuaalisista väärinkäytöksistä jatkuivat, mutta talous elpyi hitaasti mutta vakaasti vuoden 1991 jälkeen, ja 1990-luvun puolivälissä osakemarkkinat nousivat dramaattisesti. Talouskasvun tukemana Clinton valittiin helposti uudelleen vuonna 1996. Hän sai 49 prosenttia äänistä, kun republikaanihaastaja Bob Dole sai 41 prosenttia ja Perot 8 prosenttia. Vaalikollegiossa Clinton sai 379 ääntä ja Dole 159 ääntä.
Talouskasvu jatkui Clintonin toisella kaudella, ja lopulta se teki ennätyksen maan pisimmästä rauhanajan talouskasvusta. Koko 1980-luvun ja 1990-luvun alun valtavien budjettialijäämien jälkeen – mukaan lukien 290 miljardin dollarin alijäämä vuonna 1992 – Clintonin hallinto johti vuoteen 1998 mennessä ensimmäiseen tasapainoiseen budjettiin ja budjettiylijäämään sitten vuoden 1969. Elinvoimainen talous johti osakemarkkinoiden arvon kolminkertaistumiseen, historiallisen korkeaan asuntojen omistusasteeseen ja alhaisimpaan työttömyysasteeseen lähes 30 vuoteen.
Clintonin ensimmäisen kauden aikana oikeusministeri Reno hyväksyi tutkimuksen Clintonin liiketoimista Arkansasissa. Tuloksena syntynyttä tutkimusta, joka tunnetaan nimellä Whitewater – kiistan keskiössä olleen asuntorakennusyhtiön nimi – johti vuodesta 1994 alkaen riippumaton asianajaja Kenneth Starr. Vaikka tutkinta kesti useita vuosia ja maksoi yli 50 miljoonaa dollaria, Starr ei kyennyt löytämään ratkaisevia todisteita Clintonien väärinkäytöksistä. Kun kolmen tuomarin lautakunta kuitenkin antoi hänelle luvan laajentaa tutkimuksiaan, hän löysi todisteita Clintonin ja Valkoisen talon harjoittelijan Monica Lewinskyn välisestä suhteesta. Clinton kiisti toistuvasti ja julkisesti, että suhde olisi tapahtunut. Kun vakuuttavat todisteet suhteesta tulivat esiin, Clinton myönsi suhteen ja pyysi anteeksi perheeltään ja amerikkalaiselta yleisöltä. Starrin 445-sivuisen raportin ja sitä tukevan todistusaineiston perusteella ennen vuoden 1998 välivaaleja järjestetyt kuulemistilaisuudet johtivat siihen, että Clinton asetettiin syytteeseen väärästä valan vannomisesta ja oikeudenkäytön estämisestä vaalien jälkeen pidetyssä edustajainhuoneen ylimääräisessä istunnossa. Senaatti vapautti Clintonin syytteistä vuonna 1999. Viraltapanomenettelyn aikana myös ulkopolitiikka hallitsi otsikoita. Joulukuussa 1998 Clinton määräsi nelipäiväisen pommituskampanjan Irakia vastaan, koska Irak ei noudattanut YK:n päätöslauselmia ja asetarkastajia; sotilaallinen toiminta sai Irakin keskeyttämään asetarkastukset.
Kun pöly oli laskeutunut, Clintonin hallinto oli vaurioitunut mutta ei murtunut. Bill Clintonin työn suosio pysyi korkeana hänen presidenttikautensa viimeisinä vuosina, ja vuonna 1999 Hillary Clinton käynnisti menestyksekkään kampanjan demokraattien Daniel Patrick Moynihanin New Yorkissa vapautuvasta Yhdysvaltain senaatin paikasta, ja hänestä tuli näin ensimmäinen first lady, joka voitti vaaleilla valitun viran. Presidenttikautensa viimeisenä vuonna Clinton kutsui Jasser Arafatin ja Israelin pääministerin Ehud Barakin Yhdysvaltoihin yrittäessään välittää lopullista ratkaisua israelilaisten ja palestiinalaisten välille. Neuvottelujen kariutuminen ja sitä seuranneet tapahtumat Jerusalemissa ja muualla johtivat israelilaisten ja palestiinalaisten välisiin tappavimpiin konflikteihin yli vuosikymmeneen. Clintonista tuli myös ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili Vietnamissa sitten Vietnamin sodan päättymisen.
Taloudellisen kasvun jatkumisesta huolimatta vuoden 2000 presidentinvaalit varapresidentti Al Goren ja Texasin kuvernöörin George W. Bushin, entisen presidentin vanhimman pojan, välillä olivat yksi tiukimmista ja kiistanalaisimmista tasavallan historiassa. Vaikka Gore voitti maanlaajuisen yleisöäänestyksen yli 500 000 äänellä, presidenttiys riippui Floridan tuloksesta, jonka 25 valitsijamiesääntä antaisi osavaltion voittajalle niukan enemmistön valitsijamieskollegiossa. Bush johti Floridassa alle 1 000 äänellä pakollisen osavaltion laajuisen uudelleenlaskennan jälkeen, joten presidenttiys oli ratkaisematta viiden viikon ajan, kun Floridan osavaltion tuomioistuimissa ja liittovaltion tuomioistuimissa käsiteltiin lukuisia oikeudellisia haasteita. Kun Floridan korkein oikeus määräsi koko osavaltion laajuisen manuaalisen uudelleenlaskennan noin 45 000 ”aliäänestä” (eli äänestyslipuista, jotka koneet kirjasivat siten, että ne eivät selvästi ilmaisseet presidentinvaalin ääntä) ja käsin laskettujen äänestyslippujen ottamisen mukaan kahdessa piirikunnassa, joita Floridan osavaltion ministeri ei ollut aiemmin vahvistanut – mikä pienensi Bushin marginaalia alle 200 ääneen ennen manuaalisen uudelleenlaskennan aloittamista – Bushin kampanja jätti pikaisesti vetoomuksen manuaalisen uudelleenlaskennan pysäyttämiseksi, minkä Yhdysvaltain korkein oikeus myönsi äänin äänin 5-4 suullisten perustelujen esittämisen ajaksi. Tuomioistuin totesi (7-2), että nopeaa osavaltionlaajuista uudelleenlaskentaa ei voitaisi suorittaa oikeudenmukaisesti, ellei laadittaisi yksityiskohtaisia perussääntöjä, ja teki kiistanalaisen päätöksen (5-4), jolla se kumosi Floridan korkeimman oikeuden uudelleenlaskentamääräyksen, mikä merkitsi käytännössä presidenttiehdokkuuden myöntämistä Bushille (ks. Bush v. Gore). Kun Bush voitti vaalikollegion 271-266 äänin, hänestä tuli ensimmäinen presidentti sitten vuoden 1888, joka voitti vaalit, vaikka hävisi maanlaajuisen kansanäänestyksen.
