Tavallaan kaikki tämä kyykkyyn liittyvä hössötys on aika outoa, sillä lähes mitään ei ole tiedetty lonkka- ja polvinivelten läpi kulkevista voimista kyykkyharjoituksen aikana, eikä myöskään paljonkaan ”nelipäiden” ja reisilihasten täsmällisestä toiminnasta kyykkyjen aikana.
Lisäksi, vaikka kyykkyjen harjoittelu on melko turvallista toimintaa, on raportoitu vakavista polvivammoista kyykkyjen harjoittelun aikana. Ja koska niveliin ja jalkalihaksiin kohdistuvia todellisia voimia ei ole tiedetty, kyykkyjen arvo osana loukkaantuneiden urheilijoiden kuntoutusprosessia on ollut epäselvä.
Se onneksi Tukholman Karoliinisen instituutin anatomian ja kinesiologian laitosten tutkijat ovat hiljattain selvittäneet tarkalleen, mitä jaloille tapahtuu kyykkyjen aikana. Tutkimukseen osallistui kahdeksan lihaksikasta nuorta kansallisen luokan olympiapainonnostajaa. Keskimääräinen ruumiinpaino oli 180 kiloa, keski-ikä 19 vuotta, ja tyypillinen yhden toiston maksimi kyykkyharjoituksen aikana oli noin 230 kiloa.
Jokainen kyykkyharjoitus oli ”korkean tangon” kyykky, jossa painotanko keskitettiin olkapäiden poikki juuri seitsemännen kaulanikaman alapuolelle (ensimmäinen nuppi, jonka tuntee kuljettaessa kättä niskan takapintaa pitkin). Jokaisessa kyykyssä käytetty todellinen paino oli 65 prosenttia urheilijan yhden toiston maksimipainosta.
Henkilöt kokeilivat neljää eri polven taivutuskulmaa kyykkyä tehdessään: (1 ) polvet taivutettiin vain 45 asteeseen, (2) polvet taivutettiin 90 asteeseen, (3) polvet taivutettiin reilummin niin, että reisien takapinnat olivat todellisuudessa yhdensuuntaiset lattian kanssa, ja (4) polvet taivutettiin täysin (syvin mahdollinen kyykky). Kaksi ensimmäistä kyykkyä – 45 ja 90 astetta – ovat itse asiassa vain osittaisia kyykkyjä, joissa urheilijat pysyvät puoliksi seisoma-asennossa ja pakarat vain hieman laskettuina kohti lattiaa. Valmentajien keskuudessa käydään huomattavia kiistoja siitä, mikä kyykkymuoto on oikeastaan ”paras” urheilijoille.