Yleistä: Akuuttien kihtihäiriökohtausten lisääntymistä on raportoitu allopurinolin annon alkuvaiheessa, vaikka seerumin virtsahappotasot ovatkin saavuttaneet normaalit tai normaalin alapuolella olevat arvot. Näin ollen kolkisiinin ylläpitoannoksia on yleensä annettava ennaltaehkäisevästi, kun allopurinolin käyttö aloitetaan. Lisäksi suositellaan, että potilas aloittaa pienellä allopurinoliannoksella (100 mg vuorokaudessa) ja suurentaa annosta viikoittain 100 mg:lla, kunnes seerumin virtsahappopitoisuus on 6 mg/dl tai vähemmän, mutta ei kuitenkaan ylitä suositeltua enimmäisannosta (800 mg vuorokaudessa). Joissakin tapauksissa voi olla tarpeen käyttää kolkisiinia tai tulehduskipulääkkeitä kihtikohtausten tukahduttamiseksi. Kohtaukset yleensä lyhenevät ja lieventyvät useiden kuukausien hoidon jälkeen. Uraattien mobilisoituminen kudoskerrostumista, jotka aiheuttavat seerumin virtsahappotasojen vaihtelua, voi olla mahdollinen selitys näille kohtauksille. Vaikka allopurinolihoito olisi riittävää, voi kestää useita kuukausia, ennen kuin virtsahappovarasto tyhjenee riittävästi akuuttien kohtausten hallitsemiseksi.
Nesteen saanti, joka riittää vähintään 2 litran päivittäiseen virtsaneritykseen, ja neutraalin tai mieluiten lievästi emäksisen virtsan ylläpitäminen ovat suotavia, jotta (1) vältettäisiin teoreettinen mahdollisuus ksantiinikivien muodostumiselle allopurinolihoidon vaikutuksesta ja (2) estettäisiin uraattien munuaisten saostuminen potilailla, jotka saavat samanaikaisesti urikosuriinilääkkeitä.
Joillakin potilailla, joilla on ennestään munuaissairaus tai huono uraattipuhdistuma, on todettu BUN-arvon nousua allopurinolin annon aikana. Vaikka tätä aiheuttavaa mekanismia ei ole selvitetty, potilaita, joiden munuaistoiminta on heikentynyt, on tarkkailtava huolellisesti allopurinolin antamisen alkuvaiheessa ja annosta on pienennettävä tai lääke on poistettava, jos lisääntyneitä poikkeavuuksia munuaistoiminnassa ilmenee ja ne jatkuvat.
Munuaisten vajaatoimintaa allopurinolin antamisen yhteydessä on havaittu potilailla, joilla on kasvainsairauksista johtuva hyperurikemia. Samanaikaisia sairauksia, kuten multippeli myelooma ja kongestiivinen sydänlihassairaus, esiintyi niillä potilailla, joiden munuaisten toimintahäiriö lisääntyi allopurinolin käytön aloittamisen jälkeen. Munuaisten vajaatoiminta liittyy usein myös kihti-nefropatiaan ja harvoin allopurinoliin liittyviin yliherkkyysreaktioihin. Albuminuriaa on havaittu potilailla, joille kehittyi kliininen kihti kroonisen glomerulonefriitin ja kroonisen pyelonefriitin jälkeen.
Potilaat, joiden munuaisten toiminta on heikentynyt, tarvitsevat pienempiä allopurinoliannoksia kuin ne, joiden munuaisten toiminta on normaali. Suositeltua pienempiä annoksia on käytettävä hoidon aloittamiseen kaikilla potilailla, joiden munuaistoiminta on heikentynyt, ja heitä on seurattava tarkasti allopurinolin annon alkuvaiheessa. Potilailla, joilla on vaikeasti heikentynyt munuaisten toiminta tai vähentynyt uraattipuhdistuma, oksipurinolin puoliintumisaika plasmassa pitenee huomattavasti. Siksi 100 mg:n annos vuorokaudessa tai 300 mg kahdesti viikossa tai ehkä pienempi annos voi riittää ylläpitämään riittävän ksantiinioksidaasin eston seerumin uraattipitoisuuden alentamiseksi.
Luuydinlamaa on raportoitu allopurinolia saaneilla potilailla, joista useimmat saivat samanaikaisesti lääkkeitä, jotka voivat aiheuttaa tämän reaktion. Tätä on esiintynyt jo 6 viikosta jopa 6 vuoteen allopurinolihoidon aloittamisen jälkeen. Harvoin potilaalle voi kehittyä eriasteinen luuydinlama, joka vaikuttaa yhteen tai useampaan solulinjaan, pelkkää allopurinolia saadessaan.
Tietoa potilaille: Potilaille on kerrottava seuraavaa:
(1) Heitä on varoitettava lopettamaan allopurinolin käyttö ja kääntymään lääkärin puoleen välittömästi ensimmäisten merkkien ilmaantuessa ihottumasta, kivuliaasta virtsaamisesta, verestä virtsassa, silmien ärsytyksestä tai huulten tai suun turvotuksesta. (2) Heitä on muistutettava jatkamaan kihtihäiriökohtauksiin määrättyä lääkehoitoa, koska allopurinolin optimaalinen hyöty voi viivästyä 2-6 viikkoa. (3) Heitä on kannustettava lisäämään nesteen saantia hoidon aikana munuaiskivien ehkäisemiseksi. (4) Jos allopurinolin kerta-annos joskus unohtuu, annosta ei tarvitse kaksinkertaistaa seuraavalla suunnitellulla kerralla. (5) Allopurinolin ja dikumarolin, sulfinpyratsonin, merkaptopuriinin, atsatiopriinin, ampisilliinin, amoksisilliinin ja tiatsididiureettien samanaikaiseen käyttöön voi liittyä tiettyjä riskejä, ja heidän on noudatettava lääkärin ohjeita. (6) Satunnaisesti esiintyvän uneliaisuuden vuoksi potilaiden on noudatettava varovaisuutta osallistuessaan toimintoihin, joissa valppaus on pakollista. (7) Potilaat saattavat haluta ottaa allopurinolia aterioiden jälkeen mahalaukun ärsytyksen minimoimiseksi.
Laboratoriokokeet: Oikea annostus ja aikataulu seerumin virtsahapon pitämiseksi normaalialueella määritetään parhaiten käyttämällä seerumin virtsahappoa indeksinä.
Potilaille, joilla on ennestään maksasairaus, suositellaan säännöllisiä maksan toimintakokeita hoidon alkuvaiheessa (ks. VAROITUKSET).
Allopurinoli ja sen ensisijainen aktiivinen metaboliitti, oksipurinoli, eliminoituvat munuaisten kautta; siksi munuaisten toiminnan muutoksilla on suuri vaikutus annostukseen. Potilaille, joiden munuaistoiminta on heikentynyt tai joilla on samanaikaisia sairauksia, jotka voivat vaikuttaa munuaistoimintaan, kuten verenpainetauti ja diabetes mellitus, on määräajoin suoritettava munuaistoimintaa mittaavia laboratoriomittareita, erityisesti BUN-arvo ja seerumin kreatiniini tai kreatiniinipuhdistuma, ja potilaan allopurinoliannos on arvioitava uudelleen.
Protrombiiniaika on arvioitava säännöllisesti uudelleen dikumarolia saavilta potilailta, jotka saavat allopurinolia.
Lääkeinteraktiot: Merkaptopuriinia tai IMURANia (atsatiopriini) saavilla potilailla 300-600 mg:n allopurinoliannoksen samanaikainen antaminen vuorokaudessa edellyttää annoksen pienentämistä noin kolmasosaan tai neljännekseen tavanomaisesta merkaptopuriini- tai atsatiopriiniannoksesta. Merkaptopuriinin tai atsatiopriinin annosten myöhempi säätäminen on tehtävä terapeuttisen vasteen ja toksisten vaikutusten ilmaantumisen perusteella (ks. KLIININEN FARMAKOLOGIA).
On raportoitu, että allopurinoli pidentää antikoagulantin, dikumarolin, puoliintumisaikaa. Tämän lääkeaineinteraktion kliinistä perustaa ei ole selvitetty, mutta se on otettava huomioon, kun allopurinolia annetaan potilaille, jotka jo saavat dikumarolihoitoa.
Koska oksipurinolin erittyminen on samankaltaista kuin uraatin erittyminen, urikosuuriset aineet, jotka lisäävät uraatin erittymistä, lisäävät todennäköisesti myös oksipurinolin erittymistä ja alentavat siten ksantiinioksidaasin estoastetta. Urikosuriinien ja allopurinolin samanaikaiseen antoon on liittynyt oksypuriinien (hypoksantiini ja ksantiini) erittymisen väheneminen ja virtsahapon erittymisen lisääntyminen virtsaan verrattuna siihen, mitä on havaittu pelkällä allopurinolilla. Vaikka tähänastinen kliininen näyttö ei ole osoittanut oksypuriinien munuaisten saostumista potilailla, jotka saavat allopurinolia yksinään tai yhdessä urikosuriinien kanssa, tämä mahdollisuus on pidettävä mielessä.
Raportteja, joiden mukaan allopurinolin ja tiatsididiureettien samanaikainen käyttö saattaa osaltaan voimistaa allopurinolin toksisuutta joillakin potilailla, on tarkasteltu syy-seuraussuhteen ja syymekanismin selvittämiseksi. Näiden tapausselostusten tarkastelu osoittaa, että potilaat saivat pääasiassa tiatsididiureetteja verenpainetaudin hoitoon ja että testejä hypertensiivisen nefropatian aiheuttaman munuaistoiminnan heikkenemisen poissulkemiseksi ei useinkaan tehty. Niillä potilailla, joilla todettiin munuaisten vajaatoiminta, ei kuitenkaan noudatettu suositusta allopurinoliannoksen pienentämisestä. Vaikka kausaalista mekanismia ja syy-seuraussuhdetta ei ole osoitettu, nykyinen näyttö viittaa siihen, että tiatsididiureetteja ja allopurinolia käyttävien potilaiden munuaistoimintaa olisi seurattava, vaikka munuaisten vajaatoimintaa ei esiintyisikään, ja annostasoja olisi säädettävä vielä varovaisemmin niillä potilailla, jotka saavat tällaista yhdistelmähoitoa, jos munuaistoiminnan heikkenemistä havaitaan.
Ampisilliinia tai amoksisilliinia samanaikaisesti allopurinolin kanssa saavilla potilailla on raportoitu ihottuman yleistymistä verrattuna potilaisiin, jotka eivät saa molempia lääkkeitä. Ilmoitetun yhteyden syytä ei ole selvitetty.
Syklofosfamidin ja muiden sytotoksisten aineiden aiheuttamaa tehostunutta luuytimen suppressiota on raportoitu potilailla, joilla on neoplastinen sairaus, leukemiaa lukuun ottamatta, allopurinolin käytön yhteydessä. Yhdistelmähoitoa saavien lymfoomapotilaiden hyvin kontrolloidussa tutkimuksessa allopurinoli ei kuitenkaan lisännyt syklofosfamidilla, doksorubisiinilla, bleomysiinillä, prokarbatsiinilla ja/tai mekloritamiinilla hoidettujen potilaiden luuydintoksisuutta.
Tolbutamidin muuntumisen inaktiivisiksi metaboliiteiksi on osoitettu olevan rotan maksan ksantiinioksidaasin katalysoimaa. Näiden havaintojen kliinistä merkitystä, jos sellaista on, ei tunneta.
Klooripropamidin plasman puoliintumisaikaa saattaa pidentää allopurinoli, koska allopurinoli ja klooripropamidi saattavat kilpailla erittymisestä munuaistubuluksissa. Tästä mekanismista johtuva hypoglykemian riski voi lisääntyä, jos allopurinolia ja klooripropamidia annetaan samanaikaisesti munuaisten vajaatoiminnan yhteydessä.
Harvinaiset raportit viittaavat siihen, että siklosporiinipitoisuudet voivat suurentua samanaikaisen allopurinolihoidon aikana. Siklosporiinipitoisuuksien seurantaa ja mahdollista siklosporiiniannoksen säätämistä on harkittava, kun näitä lääkkeitä annetaan samanaikaisesti.
Lääkkeiden ja laboratoriokokeiden yhteisvaikutukset: Allopurinolin ei tiedetä muuttavan laboratoriokokeiden tarkkuutta.
Raskaus: Teratogeeniset vaikutukset: Lisääntymistutkimuksia on tehty rotilla ja kaneilla annoksilla, jotka olivat jopa kaksikymmenkertaisia tavanomaiseen ihmisannokseen verrattuna (5 mg/kg vuorokaudessa), ja todettiin, että allopurinoli ei heikentänyt hedelmällisyyttä eikä aiheuttanut haittaa sikiölle. On julkaistu raportti tutkimuksesta, jossa raskaana oleville hiirille annettiin 50 tai 100 mg/kg allopurinolia vatsansisäisesti 10. tai 13. tiineyspäivänä. Kuolleiden sikiöiden määrä lisääntyi emoilla, joille annettiin 100 mg/kg allopurinolia, mutta ei emoilla, joille annettiin 50 mg/kg. Ulkoisten epämuodostumien määrä lisääntyi sikiöillä molemmilla allopurinoliannoksilla tiineyspäivänä 10 ja luuston epämuodostumien määrä lisääntyi sikiöillä molemmilla annoksilla tiineyspäivänä 13. Sikiöillä oli enemmän ulkoisia epämuodostumia. Ei voida määrittää, oliko kyseessä sikiövaikutus vai äidin toksisuuden toissijainen vaikutus. Riittäviä tai hyvin kontrolloituja tutkimuksia raskaana olevilla naisilla ei kuitenkaan ole. Koska eläimillä tehdyt lisääntymistutkimukset eivät aina ennusta ihmisen vastetta, tätä lääkettä tulisi käyttää raskauden aikana vain, jos se on selvästi tarpeen.
Kokemuksia allopurinolista ihmisen raskauden aikana on saatu vain vähän osittain siksi, että lisääntymisikäiset naiset tarvitsevat harvoin allopurinolihoitoa. Vuonna 2011 julkaistussa kirjallisuusjulkaisun tapausselosteessa kuvataan kuitenkin täysiaikaisen raskauden lopputulosta 35-vuotiaalla naisella, jolla oli ollut toistuvia munuaiskiviä 18-vuotiaasta lähtien ja joka käytti allopurinolia koko raskauden ajan. Lapsella oli useita monimutkaisia synnynnäisiä epämuodostumia, ja hän kuoli 8 päivän ikäisenä. Toisessa vuonna 2013 julkaistussa raportissa (Hoeltzenbein M et al (2013); PLoS ONE 8(6): e66637) esitettiin tietoja 31:stä prospektiivisesti selvitetystä raskaudesta, joissa äidit olivat altistuneet allopurinolille vaihtelevan ajan ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana. Suurten sikiön epämuodostumien ja spontaanien aborttien kokonaismäärän raportoitiin olevan normaalin odotetun vaihteluvälin sisällä; yhdellä lapsella oli kuitenkin vakavia epämuodostumia, jotka muistuttivat edellä mainitussa aiemmassa tapausraportissa kuvattuja.
Imettävät äidit: Allopurinolia ja oksipurinolia on löydetty allopurinolia saaneen äidin maidosta. Koska allopurinolin vaikutusta imettävään lapseen ei tunneta, on noudatettava varovaisuutta, kun allopurinolia annetaan imettävälle naiselle.
Pediatrinen käyttö: Allopurinoli on harvoin tarkoitettu käytettäväksi lapsilla lukuun ottamatta lapsia, joilla on pahanlaatuisesta sairaudesta tai tietyistä harvinaisista synnynnäisistä puriiniaineenvaihdunnan virheistä johtuva hyperurikemia (ks. käyttöaiheet ja käyttö sekä annostus ja antotapa).