Vuoden 1848 vallankumous.
Pestin lääni valitsi vuonna 1847 Kossuthin edustajakseen seuraavaan valtiopäivään, jossa hän ryhtyi johtamaan ”kansallista oppositiota”, joka oli sopinut laajasta poliittisesta ja sosiaalisesta uudistusohjelmasta. Uudistajat edistyivät hieman toissijaisilla aloilla, mutta poliittisen valvonnan keskeisessä kysymyksessä oli päästy umpikujaan, kun uutinen Pariisin vallankumouksesta (helmikuussa 1848) antoi Kossuthille tilaisuuden. Maaliskuun 3. päivänä hän vaati poikkeuksellisen voimakkaassa puheessaan – hänen kielensä oli yhtä maaginen kuin hänen kynänsä – Wienin absolutismin kuolleen käden poistamista ainoana keinona turvata Unkarin ja kaikkien monarkiaan kuuluvien kansojen vapaudet. Hän käytännössä saneli valtiopäiville kruunulle osoitetun adressin, joka sisälsi uudistajien ohjelman. Kun tieto Wienin vallankumouksesta saapui valtiopäiville 14. maaliskuuta, Kossuth laajensi adressia ja näki sen Wieniin seuraavana päivänä kuljettaneen valtuuskunnan jäsenenä, että paniikissa oleva hovi hyväksyi sen.
Unkarin uusi pääministeri, kreivi Lajos Batthyány, osoitti Kossuthille hallituksessaan valtiovarainministeriön salkun, mikä osoittautui vaaralliseksi valinnaksi, sillä valtiovarainhoidon perimmäinen määräysvalta osoittautui puolustuslaitosvalvonnan ohella nimenomaan tärkeimmäksi kiistakapulaksi Unkarin ja Wienin välillä. Kossuth oli pian riidoissa Wienin uuden valtiovarainministeriön kanssa, ja samalla hän oli tehnyt itsestään Unkarin äärimmäisen kansallismielisen liikkeen sielun ja hengen, usein ministerikollegoidensa kiusaksi, jotka pyrkivät estämään erimielisyyksien syntymisen Wienin kanssa. Kossuth toimi usein heitä kuulematta tai jopa uhmaten sovittuja päätöksiä ja vetosi heidän päänsä yli julkisuuteen toimittamassaan ja pääosin itse kirjoittamassaan lehdessä. Silti he eivät uskaltaneet erottaa häntä eivätkä voineet edes luopua hänen palveluksistaan, sillä hänen valtakunnallinen suosionsa oli heidän suurin voimavaransa.
Juuri Kossuth, sikäli kuin yksikään unkarilainen teki niin, kiirehti lopullista yhteenottoa taivuttelemalla heinäkuussa valtiopäivien kokouksen sitomaan unkarilaisjoukkojen lähettämisen Italiaan poliittisiin ehtoihin, joita Wien ei selvästikään voinut hyväksyä, ja kehottaen samalla suuriin kansallisiin joukotuksiin, joilla voitaisiin puolustaa Unkaria vaaralta, jonka hän perustellusti julisti uhkaavaksi kroaateilta ja serbeiltä. Kun Itävallan innoittama kroaattiarmeija hyökkäsi syyskuussa Unkariin ja Batthyány erosi, Kossuthista tuli valtiopäivien väliaikaiseksi viranomaiseksi nimittämän maanpuolustuskomitean johtaja. Hän oli nyt käytännössä Unkarin diktaattori. Seuraavat kuukaudet toivat esiin kaikki hänen suuruutensa ja heikkoutensa: hänen magneettisuutensa ja rohkeutensa, suvaitsemattomuutensa ja realismin puutteensa, ylitsepääsemättömien vaikeuksien mielivaltaisen provosoimisen ja nerokkuutensa niiden voittamisessa. Kukaan muu kuin Kossuth ei olisi voinut antaa kansalleen rohkeutta kohdata ylivoimaiset vastoinkäymiset, mutta hän lisäsi näitä vastoinkäymisiä tinkimättömyydellään ja pahensi vaikeuksia mustasukkaisuudellaan ja epäluuloisuudellaan parasta kenraaliaan Artúr Görgeytä kohtaan sekä sotilasasioihin sekaantumisellaan. Valtiopäivien kieltäytyminen tunnustamasta Itävallan keisari Ferdinand I:n luopumista vallasta (2. joulukuuta) oli hänen aikaansaannoksensa, samoin kuin valtiopäivien 14. huhtikuuta 1849 antama julistus, jossa julistettiin ”vääräuskoisen Habsburg-Lothringenin talon” syrjäyttäminen. Tämän jälkeen valtiopäivät valitsivat Kossuthin itse Unkarin ”kuvernööriksi”, mutta kun venäläisten sotajoukkojen saapumisen jälkeen jopa hänen oli tunnustettava tilanteen toivottomuus, hän luovutti tämän viran Görgeylle (11. elokuuta) ja pakeni Turkkiin.