Abraham Lincolniin liittyen minua on aina kiehtonut hänen huumorintajunsa. Tietääkseni hän on ensimmäinen amerikkalainen presidentti, jolla oli sellainen.
Se johtuu siitä, että termi ”huumorintaju” oli todella yleisessä käytössä vasta 1860- ja 70-luvuilla. Kahdeksankymmentäluvulla ja viisikymmenluvulla sitä kutsuttiin ”naurettavuuden tajuksi”, eikä sillä ollut sellaisia positiivisia konnotaatioita kuin ”huumorintajulla” on nykyään. Silloin naurettavaa oli se, mikä kutsui naurunalaiseksi. Hauskuus ja julmuus kulkivat käsi kädessä. Toki kädestä pitäen kuljeskellaan vielä meidänkin päivinämme.
Lincoln-elokuvassa Tommy Lee Jones sarkastisesti parjaavana Thaddeus Stevensinä on esimerkki hauskuuden ja julmuuden yhteydestä. Monet hänen herjauksistaan olivat liian ilkeitä Congressional Globeen (kongressipöytäkirjan edeltäjä), mutta tämä kirjattiin ylös: ”Vieressäni istui eräs herrasmies kaukaisesta lännestä, mutta hän lähti pois, ja istuin näyttää yhtä puhtaalta kuin ennenkin.”
Lincolnin huumori oli hyvin erilaista, koska ensinnäkin se oli oikeastaan ”huumoria”, niin kuin sana määriteltiin hänen aikanaan. Me emme enää tee eroa ”nokkeluuden” ja ”huumorin” välillä, mutta 1800-luvulla tehtiin. Nokkeluus oli sarkastista ja vastenmielistä, kun taas huumori oli sympaattista ja empaattista. Tämän eron huomaamme nykyään, kun erotamme toisistaan ”nauraminen” ja ”nauraminen”. Lincolnissa oli paljon enemmän kyse ”nauramisesta yhdessä” kuin ”nauramisesta”. Ja kun hän ”nauroi”, hän usein pilkkasi itseään.
Kun Douglas syytti Lincolnia Lincolnin kuuluisissa Lincoln-Douglas-väittelyissä kaksinaamaisuudesta, Lincoln vastasi viitaten kotoisuuteensa: ”Rehellisesti sanottuna, jos olisin kaksinaamainen, näyttäisinkö sinulle tätä?” Ja tavallaan Lincolnin kasvot itsessään kertovat paljon hänen huumorintajustaan.
Voit kammeta läpi tuhansia valokuvia poliitikoista, sotilaista ja muista vastaavista Lincolnin aikakaudelta etkä löydä yhtään hymyä. Tässä on hänen hapuileva kabinettinsa:
Totta, tuon aikakauden valokuviin vaaditut pitkät valotusajat vaikeuttivat hymyilemistä. Silti Lincoln yksin, sikäli kuin tiedän, voitti tuon vaikeuden. Ja vaikka hänen valokuvissaan on vain häivähdys hymyä, se viittaa siihen, minkä Lincoln tiesi liiankin hyvin: kuten Mark Twain huomautti, ”huumorin salainen lähde ei ole ilo vaan suru.”
Huomionarvoista on, että vaikka huumorintajusta tai ainakin komediankirjoittajien tarjoamasta huumorintajun vaikutelmasta on tullut amerikkalaiselle presidentille välttämätön piirre nykyisin, 1800-luvulla liiallista huumorintajua pidettiin rasitteena. Näin oli myös Lincolnin kohdalla. Eräs Lincoln-Douglas-väittelyistä raportoinut toimittaja kommentoi, että ”en voinut pitää miehestä henkilökohtaisesti, johtuen synnynnäisestä heikkoudesta, josta hän oli jo tuolloin pahamaineinen ja joka säilyi niin hänen suuren julkisen uransa aikana, hän oli kohtuuttoman ihastunut vitseihin, anekdootteihin ja tarinoihin.”
Toivotaan siis, että hän olisi kohtuuttoman ihastunut joihinkin näistä hänestä kertovista New Yorker -lehden pilakuvista. Tai ainakin hymyilisi niille.