Roderick Johnson, 33-vuotias afroamerikkalainen laivastoveteraani Teksasin maaseudun pikkukaupungista, ei pyytänyt sitä. Vankila teki sen hänelle, eikä hänen elämänsä ole enää koskaan entisensä.
Istuessaan vankeusrangaistustaan väkivallattomasta rikoksesta Johnson koki vankilajengien käsissä seksuaalista orjuutta vastaavan tilanteen. Nuorena, avoimesti homoseksuaalisena miehenä Johnson tiesi paremmin kuin yrittää salata seksuaalista suuntautumistaan vankilan virkamiehiltä. Se, mitä Johnson pyysi ja mitä hänen olisi pitänyt saada, oli asuminen suojavankilassa.
Mutta kun hän pääsi vankilaan, korkea-arvoinen vartija vastasi Johnsonin turvakotipyyntöön sanomalla hänelle, että ”me emme suojele ’punkeja’ tällä tilalla”.
Vankilajargonissa ”punkeilla” tarkoitetaan niitä vankeja, jotka pakotetaan seksuaalisesti alistuvaan rooliin. Olivatpa he heteroita tai homoja, heidän elämänsä eletään aggressiivisempien vankien orjuudessa. Kun heidät on tunnistettu punkeiksi, Johnsonin kaltaiset miehet joutuvat vankilan ankaran, tiukasti määritellyn nokkimisjärjestyksen alapäähän, jossa vartijat ja vankilanjohtajat hallitsevat yhä ahtaampia ja vajaamiehitettyjä laitoksia.
Tällainen hypermaskuliinisoitunut vankilahierarkia on jotain sellaista, mitä kaksikymmentä vuotta vanhan voittoa tavoittelemattoman Stop Prisoner Rape (SPR) -järjestön toiminnanjohtaja Lara Stemple sanoo, että se on ”systeemistä siinä määrin, että suurin osa vankeinhoitovirkailijoista sulkee siltä silmänsä ja jättää vangit huolehtimaan itsestään”.
Seuraavaksi Johnson sai jotain, mitä hänen tuomiossaan ei koskaan määrätty ja mitä hänen perheensä ei olisi voinut kuvitellakaan. Kahdentoista vuoden aikana vankilajengit raiskasivat, raiskasivat ja ”myivät” Johnsonia satoja kertoja.
Mikä pahinta, Johnsonin avunpyynnöt vankilan johtajilta jäivät toistuvasti pilkkaamatta ja kuulematta. Hänen perheensä yritti auttaa, mutta heidän saamansa vakuuttelut olivat turhia. Seitsemän kertaa yhä itsetuhoisempi Johnson kävi vankilan pelkästään valkoihoisista koostuvan luokittelukomitean edessä anelemassa, että hänet laitettaisiin turvaan. Vastineeksi hallintovirkamiehet nuhtelivat Johnsonia hänen pyynnöistään, kutsuivat häntä ”huoraksi” ja ”huoraksi” ja käskivät ”opetella taistelemaan tai hyväksyä vittuilu”.
On vaikea sanoa, mitä Johnsonille olisi tarkalleen ottaen tapahtunut, ellei hän olisi kirjoittanut ACLU:n kansalliselle vankilaprojektille ja anellut apua, jota he voisivat tarjota. Asiaa tutkittuaan ACLU piti tilannetta niin törkeänä, että he nostivat huhtikuussa liittovaltion oikeusjutun vankilan virkamiehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet lopettamasta hyväksikäyttöä. Silloin, ja vasta silloin, Johnson siirrettiin turvallisempaan paikkaan.
”On käsittämätöntä ajatella, että häntä raiskattiin joka päivä puolentoista vuoden ajan”, Gotsch sanoo. ”Se, että vankilan virkamiehet tiesivät tämän tapahtuvan ja vain jättivät sen huomiotta ja nauroivat sille, on musertavaa.”
Vaikka Johnson voi ainakin toistaiseksi suorittaa loput tuomiostaan ilman uusia rikkomuksia, tuhannet muut vangit – niin miehet kuin naisetkin – joutuvat kokemaan seksuaalisen uhriksi joutumisen kauheuden.
Teksasilainen nuorisovanki Rodney Hulin oli yksi tällainen uhri. Vuonna 1995 tuhopoltosta kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen tuomittu 178-senttinen ja 125-kiloinen 17-vuotias oli sijoitettu aikuisten vankilaan. Hulin raiskattiin toistuvasti ja häneltä evättiin suojelu, minkä jälkeen hän hirtti itsensä tammikuussa 1996, vaipui koomaan ja kuoli neljä kuukautta myöhemmin.
Tällaisista tapauksista huolimatta homofobinen vaikenemisen muuri, joka ympäröi miesten välisiä vankilaraiskauksia, ja säännöllinen mauttomien ”älä pudota saippuaa” -vankilavitsien tulva ovat estäneet sitä, että asiaa pidettäisiin niin vakavana ihmisoikeusloukkauksena kuin se on.
Miesten kohdalla raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö vankilassa on nykyään niin yleistä, että tuoreen tutkimuksen mukaan joka neljäs osavaltion ja liittovaltion vankiloissa oleva miesvanki kokee painostusta tai pakotettua seksuaalista kontaktia.
Valopilkku tässä muuten synkässä tilanteessa on hiljattain esitelty vuoden 2002 laki vankilaraiskausten vähentämisestä (Prison Rape Reduction Act of 2002), jota senaattorit Ted Kennedy ja Jeff Sessions sekä edustajat Bobby Scott ja Frank Wolf ovat tukeneet. Tämä kaikkien aikojen ensimmäinen liittovaltion kahden puolueen lainsäädäntö puuttuu vankilaraiskausten laajalle levinneeseen ongelmaan. Jos laki hyväksytään, se loisi oikeusministeriöön kolme uutta ohjelmaa, joista yksi keräisi tilastoja vankiloissa tapahtuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, toinen tarjoaisi koulutusta aiheesta ja kolmas rahoittaisi uusia ohjelmia, joilla seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan ehkäistä ja vähentää telkien takana.
Lakiesitys on Gotschin mukaan ”ensimmäinen askel oikeaan suuntaan”. Jäljellä on vielä monumentaalinen tehtävä tarkastella uudelleen sellaisten vankilajärjestelmien suunnittelua ja tarkoitusta, jotka vahvistavat ja suurentavat miesten välistä väkivaltaa, luokka- ja rotujännitteitä sekä kovaa kilpailua, pakkoa ja tuhoa aiheuttavaa inhimillisen vuorovaikutuksen mallia. Kyseessä on vanha, tuttu järjestelmä, joka epäinhimillistää kaikki siihen vangitut, ja se lähes takaa hyväksikäytön, sairauksien ja itsevihan noidankehän niille, jotka tuomitsemme kokemaan sen.